Uutisia ja ajankohtaistietoa populaarimusiikin maailmasta Meri-Lapin näkökulmasta
Edu Kettunen esiintyi viime perjantaina ensimmäistä kertaa urallaan Torniossa.
Kivirannan poikia lähtöjään oleva Ossian Marttala alias The Orphan toimii Tornion soolokonserttiklubin isäntänä.
Zacharius Carls Groupin nokkamies valmistelee peräti kolmea uutta albumia.
26.10.2015
Tornion Yksinäisten iltojen soolokonserttiklubi on osoittanut tarpeellisuutensa. Yleisömäärä on noussut ilta illalta
ja viime perjantaina klubi-isäntä Ossian Marttala ja vieraansa Edu Kettunen vetivät Park Hotelin Winebarin täpötäyteen. Istuinpaikat täyttyivät nopeasti ja viime hetkillä paikalle
saapuneet joutuivat tyytymään seisomapaikkoihin.
Illan isäntä Ossian Marttala oli vedossa ja heitti omassa 45-minuuttisessa setissään sellaisen biisilistan että oksat pois. Tuskin koskaan aiemmin kukaan artisti on
samalla keikalla vetänyt sekä Demis Roussosta että The Misfitsiä.
Marttala aloitti omalla, vielä levyttämättömällä kappaleellaan Kaamosoireita ja pyssytti perään sooloversiot oman Zacharius Carls Group -yhtyeen hiteistä Big River ja Truth is in the radio. Myös seuraavaksi kuultu Winter ain't what it used to be –kappale on Marttalan omaa tuotantoa, tehty englanninkielisiä lauluja esittävällä taiteilijanimellä The Orphan.
Nimen The Orphan hän kehitti koettuaan jääneensä orvoksi tauolle jääneestä Zacharius Carls Groupista, jonka kanssa hän on julkaissut neljä albumia, joista viimeisin on Rage In Your Heart vuodelta 2009.
Kappaleiden Kevät -95 ja Murska jälkeen Marttala väläytti yleisölle osaamistaan Radiopuhelimet –yhtyeen kappaleiden englannittajana. Moottoriperse -kappale oli saanut nimekseen Motorirized Ass.
Illan neljä viimeistä biisiä olivat komea näyttö tunnistettavan laulusoundin omaavan Marttalan taidoista. Zacharius Carls Groupin seuraavalle albumille tuleva Don´t wake up -kappale omaa hittipotentiaalia. Biisi on hieno ja lisäksi levyllä Marttala laulaa sen duettona kaunisäänisen Johanna Kurkelan kanssa.
Heti perään Marttala täräytti hienon version viime tammikuussa kuolleen kreikkalaislaulaja Demis Roussoksen Forver and ever -jättihitistä, jota seurasi angistisen uljas versio Jacques Brelin ja Scott Walkerin äärimmäisen hienosta Amsterdam -kappaleesta. Ja keikan kruunuksi Marttala veti oman suosikkiyhtyeensä The Misfitsin Where eagles dare -kappaleesta.
Marttala valmistelee tulevan Zacharius Carls Group -albumin lisäksi kahta muutakin levyä. Miehellä on työn alla myös The Orphanin englanninkielinen albumi ja oma suomenkielinen albumi, jota hän valmistelee yhdessä tulevana lauantaina Tornion soolokonserttilubille saapuvan Tommi Kaleniuksen kanssa.
-Kalenius haastoi minut säveltämään kymmenen suomenkielistä kappaletta, joista yhdeksän on jo valmiina. Niinpä se albumikin sieltä taitaa tulla, Marttala kertoi.
Edu Kettunen ensimmäistä kertaa Torniossa
Edu Kettunen oli selvästi myös odotettu vieras Torniossa, olihan kyseessä
jo 35 vuoden uran musiikkimaailmassa tehneen laulaja-lauluntekijän kaikkien aikojen ensimmäinen esiintyminen rajakaupungissa.
-En tiedä miten näin on päässyt käymään, vaikka olen kiertänyt Suomea ristiin rastiin, mutta näin on päässyt käymään, Kettunen lohkaisi.
Varsinais-Suomen saaristoon lukeutuvalla Kemiönsaarella asustava Kettusen laulut ja esitystapa oli huomattavasti Marttalaa rauhallisempaa, mutta selväksi tuli, että miehellä on tarinankertojan lahja. Kettunen kertoi laulujen ohessa tarinoita laulujensa takaa ja ympäriltä. Ja laulujahan miehellä riittää, onhan hän ehtinyt levyttää pitkällä urallaan 14 albumia ja kirjoittaa lauluja muillekin artisteille.
Muusikon uran lisäksi Juha Vainio –palkittu Kettunen on kirjoittanut kolme kirjaa. Uusin studioalbumi Kadonnut maailma julkaistiin syyskuussa 2014.
Kettunen aloitti uransa 1980-luvulla Broadcast –yhtyeen kitaristina ja hänet tunnetaan parhaiten järkälemäisestä hitistään Lentäjän poika, joka sekin – tietysti – kuultiin Torniossa. Soolouransa Kettunen aloitti vuonna 1984 vauhdikkaasti hitillä Neonkuu, joka paalutti miehen tietä yhdeksi suomalaisen lauluntekijäperinteen vakuuttavimmaksi vaalijaksi. Sitä seurannut Lentäjän poika –albumi nosti suosion pilviin. Kettusen muista tunnetuista biiseistä keikalla kuultiin mm. Taivaansinen BMW sekä riemastuttava Perseenlämmitin.
Yksinäisten Illat -klubi on nähty aiemmin Turun DBTL:ssä, Tammerfesteillä, Helsingin Aleksanterin Teatterissa ja Oulun Teatteri Riossa. Ideana on järjestää intiimejä musiikillisia iltamia, joissa jossa rockbändien melskeessä tutuksi tulleet artistit riisuivat musiikkinsa paljaimmilleen esittäen kappaleita yksin, tai ainakin mahdollisimman vähin elementein.
-Tällä tavoin esitetyiden kappaleiden ydin yleensä kristallisoituu, Marttala uskoo.
Konsertit ovat yleisöystävällisiä sikälikin, että niihin on vapaa pääsy.
60 vuotta täyttäneen Pelle Miljoonan luomisvoima ei osoita laantumisen merkkjä. Uusia, säväyttäviä biisejä syntyy edelleen. Kuva: Juhani Hiltunen.
Pele Miljoona United keikalla Kemin Chilloutissa perjantaina 16. lokakuuta.
20.10.2015
Pelle Miljoona on Suomirockin - ei siis pelkästään Suomipunkin - ikoni
ja legenda. Ei siitä pääse mihinkään, eikä tarvitsekaan. Kuten kansakunta, myös musiikkimaailma tarvitsee sankarinsa. Siitäkin huolimatta, että Pelle Miljoonan uran alkuvaiheissa 1970-luvun lopulla moni ei pitänyt
hänen musiikkiaan musiikkina. Mutta niinpä vain hänen kappaleitaan soitetaan leirinuotioilla, lauletaan karaokessa ja hoilataan autoissa.
Pelle Miljoona on myös ilmiö. Sen näki selvästi Pelle Miljoona Unitedin
keikalla Kemin Café Chilloutissa viime perjantaina. Yleisöä riitti, vaikka tupa ei ihan täpötäynnä ollutkaan. Faneja oli tullut hieman kauempaakin, allekirjoittanut tapasi muun muassa Raahesta paikalle varta vasten saapuneen
pariskunnan.
Pellessä on edelleen ytyä, vaikka mies on jo täyttänyt 60 ikävuotta. Toki meno lavalla on rauhallisempaa kuin nuorempana, jolloin mies pinkoi ja pomppi urheilushortseissaan lavaa edestakaisin
kuin heikkopäinen.
Pellen myös tuntee lähes jokainen. Sen näki keikan jälkeisenä päivänä miehen talsiessa katsomaan PS Kemin ja FC Jazzin jalkapallopeliä. Nimikirjoituksia ja varsinkin selfietä
Pellen kanssa pyydettiin tiuhaan. Ja moni osoitteli Haminan suuruutta sormella ja supatti kavereilleen, "Hei, näetsä, tuolla on Pelle Miljoona".
Pelle Miljoona Unitedin keikka oli aika lailla odotettu kappalevalikoimaltaan.
Hittejä täydennettynä uuden Kino Riviera -albumin biiseillä, joissa on myös hittiaineksia. Ainakin minua viehättivat suuresti kappaleet 35 vuotta tien päällä ja toisena encorebiisinä kuultu
Pitkä marssi vapauteen.
Kappaleiden esittäminen kahdella kitaralla ja bassolla tuo niihin omat ulottuvuutensa, mutta vaikka väliin muitakin instrumenttejä mukaan kaipasi, niin kyllähän Pellen, Tumppi
Varosen ja Jukka Melametsän combo toimii.
Biisivalikoimassa oli myös mielenkiintoisia valintoja, kuten Unabomber -levyltä poimittu Leipäjonossa on tunnelmaa, jonka melodian Pelle tunnusti
pöllineensä Woody Guthrielta. Tumpin laulamat Problems -hitit Maanantaina, Raitsikka oot, Katupoikien laulu ja aina säväyttävä Lanka palaa (Hair-musikaalin Let The
Sun Shine In) oli niinikään mieluisaa kuulla.
Myös kotimaisten rokkilengendojen joukkoon kuuluva, vuoden Pelleä nuorempi 59-vuotias Tumppi hämmensi yleisöä Katupoikien lauluun johtaneella spiikillään
todeten, että seuraavaksi tulee terveisiä George de Godzinskyltä. Biisi taitaa olla niin problemsoitunut, että sen pitkä historia on vaipunut osin unohduksiin.
De Kodzinskyn säveltämä kappalehan
esitettiin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1941 elokuvassa Onnellinen ministeri, jossa sen esitti Birgit Kronström. Kappaleesta on tehty ainakin parisenkymmentä versiota, joista tunnetuin Problemsin lisäksi lienee
Katri Helenan vuonna 1967 tekemä versio. Mutta onpa kappaleen laulaneet myös muiden muassa ikitähdet Olavi Virta ja Annikki Tähti sekä Maarit Hurmerinta. Viimeisimmän
version on tehnyt vuonna 2012 Linjan Loisto -yhtye.
Virkistävää oli kuullapitkästä aikaa livenä myös kappaleet Gabriel, Juokse villi lapsi, Olen kaunis sekä
varsinkin Älä äiti itke, On hyvä fiilis sekä keikan päättäneenä kolmantena encorena Hyvää yötä maailma.
Oli yhtyeellä terveisiä Godzinskyn lisäksi
toiseltakin suharilta. Ne tulivat tietysti Ari Taskiselta miehen säveltämän ja sanoittaman kappaleen Tahdon rakastella sinua muodossa. Ikivihreiden joukkoon nousutta kappaletta muutama jaksoi kinuta (liian) äänekkäästi
keikan alusta saakka, jopa niin, että Melametsä toppuutteli eturiviä sormeaan heristäen, että ei vielä, odottakaa.
Hittien hitit ovat tekijöilleen paitsi rakkaita (ja tuottoisia) myös rasitteitakin, koska
aina löytyy tyyppejä, jotka huutavat kappaletta soitettavaksi keikan alusta saakka, pahimmillaan joka biisin välissä. Näihin lukeutuu tietysti myös Moottoritie on kuuma, joka tuli varsinaisen setin viimeisenä biisinä.
Kaikki solistit lauloivat yhdessä konsertin päätöskappaleen Päivä on pitkä, joka on Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Bengt Pohjasen sanoittama.
Sirpa Filppa ja Baddingin kappale Valot.
2.5.2015
Kemin kaupunginorkesterin
Myrskyluodolta Pohjolaan -vappukonsertti oli tänä vuonna ohjelmistoltaan tavanomaista viihteellisempi ja sellaisena ainakin allekirjoittaneelle varsin miellyttävää seurattavaa.
Konsertti oli myös jymymenestys,
sillä Sauvonsali oli täpötäynnä, loppuunmyyty. Epäonnisimmat joutuivat kääntymään ovelta takaisin, kun saliin ei enää voitu enempää väkeä ottaa. Kaikkiaan konserttia seurasi 430
silmäparia.
Laulettujen kappaleiden ohella kuultiin kolme instrumentaalia ja uskoisin, että niiden joukosta löytyi myös yleisön suosikkikappale numero yksi, kappale, jonka jotakuinkin jokainen suomalainen tuntee. Lasse
Mårtensonin Myrskyluodon Maija nimittäin nostatti kylmät väreet selkäpiihin ja tunteet pintaan.
Kappaleessa on jotain taianomaista, joka vetoaa syvälle kuulijan sisimpään. Kun Kemin kaupunginorkesteri
esitti kappaleen edellisen kerran kevätkonsertissaan kymmenkunta vuotta sitten, oli Mårtenson myös itse soittamassa.
Kaikkiaankin ison orkesterin soiton tarjoamissa monipuolisissa vivahteissa on jotain maagista. Suuren soittajajoukon
laittaessa kaiken osaamisensa peliin osaavan kapellimestari Jarkko Kiisken johdolla syntyi hämmentävän hieno kokonaisuus.
Orkesteria täydensi komppiryhmä, jossa kitaraa soitti kemiläislähtöinen
kitaristi Jari "Heinä" Nieminen. Komppiryhmä toi vielä lisää syvyyttä musiikkiin. Kokonaisuudesta enemmänkin pelkkään bändisoittoon tottuneet korvani nauttivat suunnattomasti.
Myös solistit, kaupunginteatterin näyttelijät Hanna Vähäniemi, Sirpa Filppa, Kimmo Hirvenmäki, Inkeri Raittila, Kimmo Tuppurainen kampaaja/maskeeraaja Sanna Malolla täydennettynä
onnistuivat vaativissa lauluissa erinomaisesti. Äänenkäyttö oli varmaa ja teatterilaulu-taustakin tunki esiin yllättävän vähän.
Lopuksi suositus, käykää ihmiset Kemin kaupunginorkesterin
konserteissa. Siellä korvaa lepää ja sielu nauttii.
Konsertissa kuultiin nämä kappaleet:
1. Eduardo di Capua (sov. Jarkko Kiiski): O sole mio, instrumentaali.
2. Matti Puurtinen (sov.
Jarkko Kiiski): Vaimoväen onni, laulu Hanna Vähäniemi.
3. Rauli Somerjoki (sov. Kiiski Jarkko Badding-musikaalista): Valot, laulu Sirpa Filppa.
4. Jukka Linkola (Peter Pan musikaalista):
Kauniin kuoleman maa, laulu Kimmo Hirvenmäki.
5. Jukka Kuoppamäki (sov. Jarkko Kiiski): Anna mulle tähtitaivas, laulu Hanna Vähäniemi.
6. Juha Vainio (sov. Markku Johansson): Albatrossin
matkassa, instrumentaali
7. Jussi Tuurna (sov. Jarkko Kiiski): Miksi juuri hän, laulu Inkeri Raittila.
8. Kari Aava - Reino Helismaa (sov. Jarkko Kiiski): Lauluni aiheet, laulu Kimmo Tuppurainen.
9. Jarkko Kiiski: Naurava Kuu, laulu Sanna Malo
10. Aksel V. Rasmunsen (Sov. Markku Johansson): Angelique, laulu Kimmo Hirvenmäki.
11. Lasse Mårtenson (sov. Jarkko Kiiski): Myrskyluodon Maija,
instrumentaali.
12. Kaj Chydenius (sov. Jarkko Kiiski, san. Beng Pohjanen): Päivä on pitkä, laulu kaikki yhdessä.
Trumpetisti Eveliina Halme (vas), tenorisaksofonisti Jenni Isoaho ja opinnäytetyön antaja Laura Korpi (oik) Haikara-yhtyeen musiikon lumoissa. Kuva © Juhani Hiltunen.
Approach täräytti tiskiin tunnin annoksen von Hertzen Brothersia. Kuva © Juhani Hiltunen.
Olipa virkistävä konsertti, kerrassaan, jälleen kerran. Kuten Lappian pop & jazz-konservatorion opinnäytekonsertit tapaavat olla.
Keskiviikkona Musiikkitalolla ensimmäisenä opinnäytetyönsä merkeissä nousi altto- ja tenorisaksofonisti Laura Korpi Iso Lintu -yhtyeen kera soittamaan Haikara-yhtyeen progressiivista popmusiikkia.
Haikara-yhtye jäi kahden tunnetumman aikalaisensa Tasavallan Presidentin ja Wigwamin varjoon 1970-luvulla, mutta teki mielenkiintoista kokeellista musiikkia yhdistellen popin ja jazzin elementtejä tummasävyisesti monimutkaisissa kappalerakenteissaan. Paljon nähneen Musiikkitalonkin historiassa projekti oli ainutlaatuinen.
Ison Linnun ottama haaste oli iso ja vaativa, mutta parhaimmillaan yhdeksänjäseninen yhtye suoriutui siitä erinomaisesti. Kappaleet soivat nykyaikaisesti, mutta soundeissa oli riittävästi haettua aitoa 70-luvun tunnelmaa, jotta yleisö pääsi piipahtamaan retkellä menneisyyden äänimaailmassa.
Isolintu ehti noin tunnin setissään soittaa kuusi Haikaran biisiä, joilla siis pituutta piisasi. Pisimmillään varttitunnin verran. Avauskappaleena Iso Lintu leikitteli Haikaran kolmoslevyltä (Iso Lintu, 1975) poimitulla Für Hanna –kappaleella, jatkoi Haikaran kakkoslevyn (Geafar, 1974) Kun menet tarpeeksi kauas tulevaisuuteen, huomaat olevasi menneisyydessä –kappaleella palatakseen Haikaran debyytti-LP:n (Haikara, 1972) tunnelmiin Luoja kutsuu –kappaleen myötä.
Neljännen, mainittuun 15 minuutin mittainen järkälemäisen Geafar-albumin nimikkobiisin jälkeen yhtye tarjoili salintäyteiselle väelle Haikaran ns. hittibiisin Köyhän pojan kerjäys vuodelta 1972. Se, kuten myös päätöskappale Manala on peräisin Haikaran ensimmäiseltä albumilta.
Täytyy myöntää, että etukäteen en olisi osannut nimetä yhtään Haikara-yhtyeen kappaletta. Bändin nimi on toki takertunut muistiin, samoin yhtyeen edustama tyylisuunta, mutta siinäpä kaikki. Konsertti innosti kuitenkin kaivamaan lisää tietoa yhtyeestä ja siinäpä päivä onkin mennyt samalla kuunnellen Youtuben kautta yhtyeen tuotantoa.
Suosittelen samaa muillekin. Oli yhtye entuudestaan tuttu tai ei, niin kannattaa. Voit yllättyä. Todella mielenkiintoista kappaleita on Haikara tehnyt. Ja osoittaa samalla sen, että 1970-luvun suomalainen proge sisälsi muutakin kuin Jukka Tolosen johtama Tasavallan Presidentti ja Jim Pembroken liidaama Wigwam.
On hienoa, että nuoret muusikot uskaltavat hypätä ihan uppo-outoon maailmaan, aikaan, jolloin yhtyeen jäsenistä kukaan ei ollut vielä syntynytkään.
Yhtye oli harjoitellut konsertin hyvin. Laura Korpi itse oli itse tyyneys saksofoniensa kanssa ja tyttö taisi jännittää ainoastaan silloin kun kävi mikrofonin varressa huikkaamassa yleisölle muutaman sanan ja samalla isälleen syntymäpäiväonnittelut.
Myös Jenni Isoaho oli terävänä tenorisaksofoninsa ja Eveliina Halme trumpettinsa kanssa. Halmeen trumpetti toi soundin tarvittavaa sirkusmaisuutta ja Jenni Siuruaisen poikkihuilu soi herkästi. Halme ja Siuruainen hoitelivat myös lauluosuuksia yhdessä lavaa viittansa kanssa hallinneen basisti Roni Helmisen sekä kitaristi Samuli Paldaniuksen kanssa. Rumpali Matti Saarela ja perkussionisti Aapo Lehtomäki pitivät hankalat rytmikuviot pahuksen hyvin kasassa ja kokonaisuus eteni kuin höyryveturi.
Approach soitti von Hertzen Brothersia
Myös Sami Karjalaisen & Veli-Matti Käkilehdon opinnäytekonsertti oli hyvä, joskin jäi Ison Linnun varjoon. Bassoa soittaneen Käkilehdon ja soolokitaraa soittaneen Karjalaisen kasaama läpileikkaus Von Hertzen Brothers –yhtyeen tuotannosta osoitti, ettei Von Hertzenienkään musiikki hirvittävän kaukana progressiivisesta rockista ole, vaikkakin on suoraviivaisempaa kuin Haikaran tuotanto ja äänimaailma selvästi enemmän nykypäivässä kiinniolevaa.
Kappalelista jäi tekemättä, mutta parhaiten mieleen jäivät aloitusbiisi Insomniac ja monipolvisuudessaan vaikuttava Flowers and Rust.
Soittopuoli toimi oikeinkin hyvin, mutta laulusuorituksiin jäi petrattavaa. Karjalaisen eläytyvää kitarointia oli ilo kuunnella ja mies sai hyvin tukea myös komppikitaristi Heikki Isoniemeltä. Anssi Hallikainen rumpujen takana oli itse varmuus ja kävipä mies näppäilemässä välillä koskettimiakin Pentti Väisäsen aisaparina. Käkilehdon bassottelussa ei ollut moittimisen sijaa ja Jani Kentän perkussiotyöskentely oli väriä tuovaa.
Kokonaisuus oli hyvinkin täyteläinen ja vaikka laulu jäi loppupuolella hiukan laahaamaan, ei voinut olla huomaamatta millä intomielisyydellä lavalla iloisesti tanssahdellut pääsolisti Piia Tolonen lauloi - välillä jopa liiankin innokkaasti. Lisää lauluvoimaa toivat Käkilehto ja Väisänen. Monen vokalistin käyttö oli hyvä ratkaisu, sillä jokaisen ääniala on erilainen, mikä toi mukavaa vaihtelua kuuntelukokemukseen ja poikkesi von Hertzen Brothersien ärhäkkäästä laulutyylistä.
Von Hertzen Brotherissahan kaikki kolme von Hertzeniä; Jonne, Kie ja Mikko, laulavat. Yhtyeessä on muuten myös palanen lappilaisväriä, sillä rumpali Mikko Kaakkuriniemi on Keminmaasta lähtöisin.
Vielä yksi on jäljellä
Konservatorion alkuvuoden opinnäytekonserteista on vielä yksi jäljellä, eikä sitäkään kannata missata. Ensi keskiviikkona (28.1. klo 19.00) Melulintu soittaa omaa suomenkielistä rockiaan ja Instant Touch haluaa näyttää että coveroimansa Daft Punk on paljon enemmän kuin radiohittinsä Get Lucky, One more time ja Around the World.
Valaistusta käytettiin Tähkän joulukonsertissa hyvänä lisämausteena ja tunnelman luojana musiikin lisäksi.
Kaikki halukkaat saivat halutessaan nimikirjoituksen konsertin jälkeen ja saivatmyös kuvauttaa itsensä Tähkän kanssa.
Lauri Tähkä päätti tiistai-iltana Kemin kirkon isojen joulukonserttien sarjan. Tähkää ennen Kemin kirkossa tähtiesiintyjistä vierailivat joulukonserteissaan Johanna Kurkela, Club For Five, Antti Tuisku ja Suvi Teräsniska.
Tähkän kunniaksi on sanottava, että miehellä riittää karismaa ja osaahan hän laulaa, edellyttäen että tykkää hänen äänestään. Kaikki eivät. Joulukonsertin perusteella Tähkällä on myös menestymiseen tarvittavaa nöyryyttä. Mies otti yleisönsä paitsi lauluillaan, myös jakamalla nimikirjoituksia ja poseeramalla faniensa kanssa yhteiskuvissa konsertin jälkeen. Niinpä kirkon tyhjeneminen veikin konsertin jälkeen lähes tunnin.
Tähkä yhtyeineen esitti konsertissa omia, mielenkiintoisia tulkintojaan niin perinteisistä joululauluista kuin muutamista omistakin kappaleistaan. Pianisti Milla Viljamaan sovituksia voisi luonnehtia myös rohkeiksi.
Oman sävynsä kappaleisiin toi erityisesti Matti Pitkäsen soittamat viulu ja mandoliini. Etenkin viulu toi kappaleisiin etelä-pohjalaisia, jopa kelttisiä pirteitä. Soundi oli kuitenkin Tähkän musiikille ominainen.
Viljamaan ja Pitkäsen lisäksi kiertueyhtyeessä soittivat kontrabasisti Jaakko Kämäräinen sekä kitaristi Jaakko Kääriäinen, jonka soitinvalikoimaan lukeutui myös mandoliini ja buzuka. Taitavia, osaavia soittajia kaikki. Lisää syvyyttä konserttiin toi se, että Pitkästä lukuunottamatta kaikki muut lauluivat taustoja. Stemmat irtosivatkin komeasti.
Pitkävartisen villasukat jalassaan esiintynyt Tähkä esiintyi rennosti, mutta joulun sanoman vaatimalla hartaudella aantaen kapellimestari Viljamaan johtaa konserttia. Laulujaan Tähkä taustoitti lyhyillä tarinoilla, jotka olivat paikallaan.
Tähkä avasi konsertin neljällä perinteisellä joululaululla (Kun maas on hanki, Me käymme joulun viettohon, En etsi valtaa loistoa ja Heinillä härkien kaukalon). Viidentenä oli vuorossa Tähkän oma joululaulu Joulu tuo luoksein rakkaat, jonka työnimenä Tähkän mukaan oli "Yksinhuoltajan joulu".
Perinteisimmistä joululauluista konsertissa kuultiin myös Hanget korkeat nietokset, Hiutaleet maahan leijailee ja Tuikkikaa oi joulun tähtöset. Mielenkiintoisia valintoja olivat kaksi Konsta Jylhän kappaletta, Reino Helismaan sanoittama Peltoniemen Hintriikka sekä Konstan joululaulu. Molemmat sopivat kokonaisuuteen mainiosti, kuten myös vahvalla kitaravetoisella introlla aloitettu Maan korvessa kulkevi lapsosen tie sekä toisena encorena kuultu Maa on niin kaunis.
Ehkä suurimmat aplodit Tähkä kuittasi kuitenkin omalla Polte -kappaleellaan. Kauaksi ei jäänyt myöskään viimeisenä kappaleena ennen encoreja kuultu herkkä Sytytä mun sydämeni -kappale.
Tähkän mukaan joulukonserttikiertue
on sujunut loistavasti.
- Ihmiset ovat olleet sydämellisiä, välittömiä ja vastaanottavaisia. Se lämpö on tuntunut myös estradilla. Konserteissa on huokunut välittämisen tunne. Näitä konsertteja
on ollut kiva tehdä.
Tähkä korostaa, että joulua ja joululauluja voi lähestyä myös ilon kautta, mikä on ollut hänen lähestymistapansa.
- Kirkot sopivat näille lauluille ja Milla Viljanmaa on
tehnyt aivan uskomattomia sovituksia, Tähkä kiittelee.
Tähkä odottaa omalta joulultaan rauhaa ja rauhoittumista.
- Se on tarpeen, sillä olen tänä vuonna tehnyt noin 140 keikkaa. Kun viimeinen konsertti pidetään
sunnuntaita lähellä kotiani olevassa Paattisten kirkossa ja kävelen sieltä kotiin, on aika olla läheisten parissa.
Tähkän mielestä jokainen ihminen on omalla tavallaan jouluihminen.
- Minä lähestyn
joulua rauhoittumisen lisäksi näiden joululaulujen kautta.
Vaikka Kemin kirkossa suuria joulukonsertteja on ollut tiuhaan, jokainen löysi yleisönsä. Eniten kansaa, noin 700 henkeä, saivat liikkeelle
Club For Five, Suvi Teräsniska sekä kemin kuninkaallisten paikallisin voimin järjestetty konsertti. Johanna Kurkela veti kirkkoon noin 350 henkeä, Antti Tuisku noin 200 ja Tähkä noin 350 henkeä.
The Yardbirdsin laulaja ja huuliharpisti Andy Mitchell.
Mick Box on Uriah Heepin nykykoonpanon ainoa alkuperäisjäsen.
Rovaniemen Lappi Areenalle lauantai-iltana kokoontunut 2 700 hengen yleisö oli kummissaan illan pääesiintyjä Uriah Heepin oltua lavalla jo kolme varttia ja yhtye oli soittanut klassikoistaan vain Sunrise- ja yli kymmenminuuttisen The Magician´s Birthday -kappaleet. Tyytymätöntä nurinaa kuului sieltä täältä ja äreimmät poistuivat tupakkatauolle lievittämään pettymystään.
Huoli oli lopulta osin turha, sillä lopulta tunnin ja 40 minuutin pituiseksei venyneen setin keskivaiheilla yhtye täräytti tiskiin odotetut July Morningin ja Lady In Blackin. Jälkimmäisestä muodostui yksi keikan kohokohta, kun yhtye sai runsaslukuisen yleisön hoilaamaan intensiivisesti kanssaan kappaleen mukana.
Lopullinen kliimaksi odotti pakollisissa encoreissa, kun maineikas yhtye veti vielä Gypsyn pitkän version ja hieman omituisesti laahanneen version tunnetuimmasta hitistään Easy Livin´istä.
Yhtye todellakin soitti enimmäkseen suurelle yleisölle tuntemattompaa materiaalia sekä kappaleita kesäkuussa ilmestyneeltä Outsider -albumilta, joka on vuonna 1969 perustetun Uriah Heepin jo 24. studioalbumi. Sen kappaleista mieleen jäivät singlebiisi One Minute ja Can’t Take That Away -kappale. Ja itse asiassa - ne eivät kuulostaneet lainkaan hassummilta. Uriah Heep on selkeästi edelleen luomisvoimainen yhtye.
Ainoana alkuperäisjäsenä mukana on enää kitaristi Mick Box, jonka pitkä letti on nykyään vitivalkoinen. Hyväntuulisen Boxin soittotaidot ovat tallella ja mies nautti selvästi pitkistä tilutteluosuuksistaan.
Yhtyeen uusin jäsen on basisti Dave Rimmer, joka korvaa vuonna 2013 haimasyöpään kuolleen yhtyeen pitkäaikaisen basisti Tervor Bolderin. Rumpali Russel Gilbrook on ollut mukana vuodesta 2007. Laulusolisti Bernie Shaw ja kosketinsoittaja Phil Lanzon astuivat Uriah Heepin rieihin jo vuonna 1986.
Konsertissa kuullut hitit ovat todellista klassikkomateriaalia. Encorebiiseistä Gypsy julkaistiin yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneellä debyytti-LP:llä Very ´eavy... very ´umble. Easy Livin´ on puolestaan peräisin yhtyeen neljänneltä studiolalbumilta Demons and Wizards, joka julkaistiin toukokuussa 1972.
Ken Hensleyn säveltämällä Lady in Black -biisilläkin on jo ikää, sillä se oli mukana yhtyeen kakkosalbumi Salisburylla,
joka ilmestyi helmikuussa 1971. Saman vuoden lokakuussa yhtye julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa Look At Yourself, jolla oli mukana July Morning. Niinikään Ken Hensleyn säveltämä Sunrise julkaistiin vuoden 1972 The
Magician’s Birthday -albumilla.
Toki klassikoita olisi settiin mahtunut enemmänkin. Olisi ollut mieluisaa kuulla esimerkiksi kappaleet Look at Yourself, Bird of Prey, Come away Melinda, High Priestess tai vaikkapa Return to
Fantasy.
Kokonaisuus meni kuitenkin selvästi plussan puolelle.
The Yardbirds yllätti
Illan toinen ulkomaalaisakti, lontoolainen The Yardbirds on vielä Uriah Heepiäkin vanhempi bändi, joka on perustettu jo vuonna 1963. Yhtye yllätti aggressiivisella hyvin bluespitoisella ohjelmistollaan, mutta siellähän toisaalta yhtyeen juuret ovatkin. Selkeäksi keulakuvaksi nousi laulusolisti Andy Mitchell huuliharppuineen.
Häkkilintujen riveissä nähtiin kaksi alkuperäisjäsentä, joista kitaristi Anthony ”Top” Topham on palannut takaisin pitkän tauon jälkeen. Rumpali Jim McCarty on kuitenkin ainoa nykyjäsenistä, joka on soittanut yhtyeessä takavuosina vaikuttaneiden sähkökitaran mestareiden Eric Claptonin, Jeff Beckin ja Jimmy Pagen kanssa.
Mitchellin, Tophamin ja McCartyn ohella nykykokoonpanoon kuuluvat basisti David Smale sekä kitaristi Ben King.
Ja tottahan toki yhtye soitti myös tunnetuimmat takavuosien superhittinsä For Your Love, Over, Under, Sideways, Down ja Heart Full of Soul alkuperäisversioille uskollisilla soundeilla. Olo oli ajoittain kuin olisi tehnyt aikamatkan takaisin 1960-70 -lukujen aikakaudelle.
Myös Melrosella uutta materiaalia
Nimekkäiden vieraiden lämmittelijän rooli oli 1980-luvulla huikeimmat suosion vuodet kokenut Melrose, joka olikin varsin hyvässä tikissä. Etenkin keulamies Tokelan (Mika Tuokkola) laulu
on edelleen yhtä räväkkää kuin aikoinaan ja kitarointi pirun terävää.
Melrose soitti melkeinpä vuoronperään vanhaa ja uutta materiaaliaan. Vuonna 1981 perustettu yhtye on palannut studioon vuosikymmenen tauon jälkeen ja uutta, järjestyksessään seitsemäs studioalbumi ilmestyy helmikuussa 2015. Uusi John Doe -single on jo nähnyt päivänvalon.
Tokelan, basisti Roger Niemisen ja rumpali Jarmo "Jami" Haapasen perusrockia rockabillyyn ja rock´n´rolliin yhdistävä yhtye on pitkästi levytystauostaan huolimatta pysynyt aktiivisena ja keikkaillut ahkerasti, etupäässä kotimaassa, mutta bändi on nähty myös ulkomailla.
Settinsä Melrose päätti tunnetuimpaan hittiinsä Ritch Little Bitch.
Yleisöä konsertti keräsi varsin hyvin. Torniolaisen Eventworksin toimittama tekniikka toimi hyvin, eikä miksauksessakaan ollut moittimista. Valaistuksessa etuvaloja olisi suonut käytettävän enemmän takavalaistuksen sijaan.
Yhtä asiaa en kuitenkaan jaksa ymmärtää. Osa yleisöstä veti myynnissä ollutta olutta niin hanakasti, että tämän tästä järjestysmiesten näki retuuttavan ulos ihmisiä, jotka eivät olleet enää kävelykunnossa.
Mitä ideaa on maksaa lipusta lähes viisikymppiä, juoda itsensä tolkuttomaan kuntoon ja tulla poistetuksi konserttipaikalta?
En näe siinä mitään järkeä.
Konsertin loppuhuipennus. Lavalla yhtä aikaa Ilkka Marttala (vas), Ile Vainio, Kulkuriveli Jami, Jani Jalkanen takanaan Tarja Ylitalo, Jukka Lampela ja Upi Mikkola.
Tarja Ylitalo oli yksi konsertin vierailevista laulajista. (klikkaa kuvaa nähdäksesi sen isompanan).
Keminmaan Valleniussalissa perjantai-iltana pidetty Isältä pojalle -konsertti oli todellinen klassikkolaulujen ja tarinoiden aikamatka, kuten luvattiin.
Parituntisessa konsertissa kuultiin 21 laulua, jotka liittyvät tavalla tai toisella kahteen edesmenneeseen suomalaisen musiikin suurnimeen, Juha Vainioon ja Kari Tapioon.
"Junnu" ja "Klabbi" ovat varmasti konserttikiertueen ansainneet. He ovat poissa, mutta heidän laulunsa elävät.
Pääosissa olivat luonnollisesti heidän poikansa, Ilkka Vainio ja Jani Jalkanen, mutta hyvin tilaa saivat myös vierailevat artistit Ilkka Marttala, Jukka Lampela, Tarja Ylitalo, Upi Mikkola ja Kulkuriveli Jami, joka muistuttaa ulkoisesti kovastikin Kari Tapiota, mutta ei ole silti hänelle mitään sukua. Myös Jamin lauluääni muistuttaa paljon Kari Tapion karismaattista ääntä.
Soittopuolesta vastasi Hänen Orkesterinsa, eli aikanaan Kari Tapion kanssa lavoja kiertänyt yhtye, jossa soittivat Seppo Rehnström (piano), Ilkka "Luumu" Kaikkonen (kitara), Leevi Leppänen (rummut) ja Jani Jalkanen (basso ja laulu).
Herkän ja kauniin musiikin parissa vietetty ilta oli antoisa, mutta ei täydellinen. Vallenius-salin akustiikka ei ole paras mahdollinen. Vaikka rumpali soitti tarkasti, rumpusoundista muodostui turhan kova ja koliseva
toivotun pehmeyden sijaan. Kitaran, pianon ja basson volyymin suhteen ei ole moitittavaa, mutta lauluvahvistinten tehoa olisi voinut laskea selvästi. Nyt osa laulujen sanoista ja tarinoista niiden välissä jäi osalle yleisöstä
epäselväksi.
Alunperin voimistelusaliksi rakennettu tila olisi kaivannut pehmeämpiä elementtejä, kuten kankaita esimerkiksi koripallotelineitä peittämään. Nyt tunnelman luominen jäi puhtaasti esiintyjien karisman varaan. Vaikka sitä olikin läsnä kosolti, tunnelma pääsi nousemaan huippuunsa vasta aivan lopussa, jolloin yleisö intoutui ensimmäisen kerran spontaaneihin taputuksiin kappaleiden mukana.
Tarinat,
joita juontajan hommat hoitanut Ile Vainio kertoi, olivat riipaisevan vakaviakin, mutta myös humoristisia.
Vainio kertoi esimerkiksi kuinka Kari Tapion risti päätyi hänen kaulaansa.
- Teimme sopimuksen: se kumpi lähtee ensin,
saa ystävän ristin kaulaansa.
Samalla mies heitti kravatin olalleen, ja kaivoi puseron alta esiin ison ristin, jota hän esitteli yleisölle. Ison ristin takaa löytyy toinenkin tarina, Ile Vainion ja Kari Tapion keskinäinen
leikkimielinen kilpahenkisyys. Niinpä kun Kari Tapio näki Ilen Maltalta ostaman ristin, hän päätti hankkia itselleen vieläkin isomman.
Ristin seuraavakin kantaja on jo tiedossa.
- Kun on minun vuoroni lentää
taivaaseen, sen saa toisen polven kapteeni Jani Jalkanen. Minun elämäntavoillani ei nimittäin ole epäilystäkään, kumpi meistä ennemmin lähtee, Vainio vakuutti yleisölle elämänmyönteinen
pilke silmäkulmassa.
Vainio kertoi myös taustaa omalle uskonnollisuudelleen. Hän joutui 17-vuotiana vakavaan auto-onnettomuuteen, menetti kaksi litraa verta, mutta selvisi. Oman käsityksensä mukaan rukoilemisella oli osuutta asiaan.
Musiikki ja solistien upean varmat laulusuoritukset olivat kuitenkin illan päällimmäinen anti. Niitä noin 200 hengen yleisö olisi kuunnellut vaikka koko loppuillan. Vierailevista solisteista Ilkka Marttalan,
Upi Mikkolan, Jukka Mikkolan ja etenkin Tarja Ylitalon laulutaidot vakuuttivat jokaisen, kulkuriveli Jamin pehmeistä tulkinnoista puhumattakaan. Jani Jalkasen ja Ile Vainion laulaessa heidän isiensä henki oli vahvasti läsnä.
Pienistä
puutteista huolimatta konsertissa oli ilo olla paikalla. Kerrottakoon uteliaille myös se, että Keminmaan kuuluisuutta saanut flyygeli ei ollut käytössä, vaan kapellimestari Rehnström soitti omaa sähköpianoaan.
Konsertissa kuultiin nämä kappaleet:
Isältä pojalle/Jani Jalkanen
Ristin laulu/Ile Vainio
Ei toivetta sen kummempaa/Kulkuriveli Jami
Kuin taivaisiin/Upi Mikkola
Äiti valvoo/Jani Jalkanen
Pois lähtee maailmain/Jukka Lampela
Mun sydämeni tänne jää/Tarja Ylitalo
Kuinka voit väittää/Ilkka Marttala
Tahdon oikean joulun/Kulkuriveli
Jami
Sinut tulen aina muistamaan/Ilkka Marttala
Kalle-valssi/Ile Vainio & Kulkuriveli Jami
Sininen harmonikka/Jukka Lampela
Sellaista elämä on/Ile Vainio
Elämän valo/Jani
Jalkanen
Syys surumielinen/Tarja Ylitalo
Joulumaa/Tarja Ylitalo
Hallelujah/Upi Mikkola
Matka jatkuu/Jani Jalkanen
Vanhoja poikia viiksekkäitä/Kulkuriveli Jami
Myrskyn
jälkeen/Jani Jalkanen
Olen suomalainen/Kaikki
Janne Raappanan Avaruus (Walking in the air) -kappaleessa oli voimaa ja tunnetta.
Kari Pentti lauloi komeasti Sylvian joululaulun, joka oli yksi illan kohokohtia.
Kemin kuninkaallisten suuri joulukonsertti veti Kemin kirkon täyteen kuulijoita. Vain yläparvella jäi osa istumapaikoista jäi käyttämättä. Paikalla oli arviolta noin 700 ihmistä.
Konsertti oli hieno ja monipuolinen
osoittaen, että Kemistä osaamista löytyy laajalti. Kaikki esiintyjät olivat kemiläisiä tai Kemistä lähtöisin olevia.
Aluksi yhteislaulu Arkihuolesi kaikki heitä saatteli yleisön tunnelmaan,
joka edelleen tiivistyi kun lauluryhmä Vox Mirum herkisteli kappaleet Hiljainen joululaulu ja Jouluna.
Janne Raappana näytti laulajan lahjansa tulkitsemalla väkevästi kappaleet
Tuikkikaa joulun tähtöset ja Tulkoon joulu. Ei ihme että mies on niittänyt mainetta kotikulmia kauempanakin.
Virpi Valkeinen jatkoi konserttia laulamalla Kisu Jernströmin ja
Kassu Halosen kappaleen Tähti tähdistä kirkkain. Sen jälkeen vuorossa oli allekirjoittaneelle yksi konsertin huippuhetkistä, kun enimmäkseen miksauspöydän takana viihtynyt Kari "KP"
Pentti nostatti tunnelman huippuunsa erinomaisella tulkinnalla Sylvian joululaulusta.
Ennen Pertti Telkin julistamaa jouluevankeliumia runsaslukuisen yleisön eteen asteli ylväästi valkoisissaan Säkenöivä!
-kuoro, jonka esittämä O Holy Night sopi tunnelmaan kuin nakutettu.
Rita Rantamo-Mikkolan harvemmin kuultu Äidin joulu oli enemmän kuin paikallaan. Maarit Pihlajamäki puolestaan
paikkasi kuumeeseen sairastunutta Juha Alvaria. Onhan joulu taivaassakin kaikui avarassa kirkossa heleästi.
Hannele "Taiska" Kauppinen oli valinnut soolonumerokseen Veikko Juntusen säveltämän
ja keminmaalaisen Liisa Anttilan sanoittaman Käsi enkelin.
Kolmanneksi viimeisenä kuultu Janne Raappanan laulu Avaruus (Walking in the air) oli henkeäsalpaavan komea. Howard Blaken
säveltämä kappale tunnetaan Lumiukko-animaatioelokuvan tunnusmusiikkina ja alun perin kappaleen esitti St Paulin katedraalin kuoropoika Peter Auty.
Sittemin lukuisat artistit ovat tehneet kappaleesta omia versioitaan.
Yksi tunnetuimmista on Rainbow -yhtyeen levyllään Ben out fo shape julkaisema tulkinta nimellä Snowman. Suomessa kappaleen on levyttänyt muun muassa Nightwish levyllään Oceanborn.
Nightwishin entinen laulaja Tarja Turunen on levyttänyt Walking in the Airin myös levyllään Henkäys ikuisuudesta.
Kappaleen on kääntänyt suomeksi Tarleena Sammalkorpi. Suomeksi
sen levytti ensimmäisen kerran Sakari Heikka ja Cantores Minores -kuoro vuonna 1989 Timo T. A. Mikkosen ja ystävien joulualbumille Joulusydän. Kappaleen ovat esittäneet myöhemmin suomeksi muun muassa
Tarja Merivirta, A. Aallon Rytmiorkesteri, Antti Tuisku, Arja Koriseva, Samuli Edelmann sekä Rajaton. Kemissä kappale kuultiin livenä viimeksi perjantaina Sira Moksin joululaulukonsertissa.
Raappanan laulun jälkeen oli edessä illan kolmas kohokohta, Säkenöivät! -kuoron Kuului laulu enkelten (Gloria in excelsis Deo), joka tempo nousi hillittömäksi herkän alun jälkeen. Enpä ole ennen
noin vauhdikasta tulkintaa ko. laulusta kuullukaan livenä. Aivan mahtava esitys, jota yleisökin arvosti.
Konsertin päätti yhteislaulu Laulu joulupukille ja väen purkautuessa kirkosta ulos hymyileviä kasvoja näkyi joka puolella. Joulun ja hyväntekeväisyyden sanoma oli mennyt perille.
Konsertin juonsivat Kemin hallitsevat kuninkaalliset Emma Aittola ja Ville Eerikkilä. Ammattitaitoisesta soitosta vastasi Men In Black -orkesteri eli Kari ja Pasi Hautalampi, Jani-Petteri ja Juhani Hägg. Yhtä ammattitaitoisesti äänentoistosta vastasi Piia Tolonen.
Men In Black oli juhlaorkesterina jo 13. kerran eli yhtye on ollut mukana jokaisessa Kemin kuninkaallisessa joulukonsertissa.
Sira Moksi ja Anu Hartikainen esiintyivät perjantaina 5.12 Kemin teatteriravintolassa.
Sira Moksi kiersi välillä laulamassa myös yleisön joukossa.
Konsertit
Svengaavaa joulua. Sira Moksi ja Anu Hartikainen Kemin teatteriravintola, 5.12.2014.
Sira Moksi ja Anu Hartikainen toivat perinteisiin joululauluihin aivan uutta näkemystä ja kuultiinpa illan aikana yhden uuden joululaulun ensimmäinen julkinen kantaesityskin, Moksin itsensä sanoittama ja miehensä taitelijanimellä Kari Pipari säveltämä Tonttu Töppönen. Hienoa, että uskallusta moiseenkin löytyy. Kappale solahti oivallisesti illan kokonaisantiin.
Sekä Moksi että Hartikainen ovat sellaisia lahjakkuuksia, joiden soisi menestyvän musiikin parissa. Moksi on saanut syntymälahjana erikoisen, mieleenpainuvan ja ainutlaatuisen äänen, jota hän totisesti osaa käyttää. Moksiinkin sopii sanonta, että jos moisen äänen jättäisi hyödyntämättä, se olisi melkein rikos.
Moksin laaja ääniala sopii melkein musiikkiin kuin musiikkiin. Nainen kykenee vetämään niin raakaa rockia, hempeitä laulelmia, sielukasta soulia kuin tunteikkaita joululalujakin, muun muassa.
Jo illan avauskappale Maa on niin kaunis pani kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Moksin äänen ylärekisterin käyttö on äärettömän taitavaa. Sama tapahtui muun muassa kappaleissa Varpunen jouluaamuna, Sydämeeni joulun teen, viimeisenä kuullussa En etsi valtaa, loistoa ja varsinkin Walking in the air-kappaleessa, josta harva on tohtinut tehdä uusia tulkintoja Tarja Turusen Nightwish-version jälkeen. Nyt sellainen kuultiin ja mikä versio. Huh-huh.
Moksin taitotaso on hämmentävä. Maailman metropoleissahan tuolla äänellä pitäisi mellastaa pienten tilaisuuksien sijaan täällä periferiassa. Mutta toisaalta, se on meidän onnemme.
Moksi osaa vaihtaa myös laulukielen suomesta englanniksi vaivattomasti, enkä löydä myöskään hänen englannin ääntämisestään moitteen sijaa. Hän uskaltaa myös irroitella kun sen paikka on. Esimerkiksi kappaleesta Jouluyö, juhlayö kuultiin varsin svengaava ja soulahtava versio.
Anu Hartikainen pianonsa takana on samanlainen lahjakkuus kuin Moksikin. Hän soittaa tilanteen mukaan joko herkästi, kuulaasti ja kauniisti tai toisaalta hyvinkin voimakkaasti. Kappaleiden sovitukset olivat ymmärtääkseni pääsääntöisesti Hartikaisen käsialaa.
Moksi voisi pitää joululaulutilaisuuksia enemmänkin. Hänhän on julkisesti tunnustautunut jouluihmiseksi. Se näkyy ja kuuluu hänen joululaulutulkinnoissaan. Ääni tulee intohimoisesti niin syvältä kuin se vain voi tulla, tunteella ja taidolla.
Jos jotain moitittavaa konsertista on pakko hakea, niin ohjelmalehtisen puute on sellainen. Toisaalta sellaisen olemassaolo olisi poistanut muutamien kappalevalintojen - kuten vaikkapa Walking in the Airin - yllätyksellisyyden.
Konsertin alussa koettiin varsin herkkä hetki, kun autistinen Milka -tyttö lauloi hienosti Tuiki, tuiki tähtönen -kappaleen isänsä ja äitinsä tukemana. Myös yleisö osasi arvostaa hetkeä, joita harvoin kokee.
Raskasta joulua konsertti oli menestys Tornion Torandassa. Kuva: © Markku "Lusku" Lukkariniemi
Elize Ryd. Kuva: © Markku "Lusku" Lukkariniemi
Suomessa totisesti riittää kovan tason heavylaulajia ja -muusikoita. Sen muun muassa Tornion Torandassa pidetty Raskasta Joulua -konsertti todisti. Konsertti oli yksi vuoden musiikillisia kohokohtia, ilman muuta.
Tony Kakon (Sonata Arctica, Northern Kings), Marco Hietalan (Nightwish, Tarot, Northern Kings) ja JP Leppäluodon (Charon, Northern Kings) laulutaitoja ei voi olla hämmästelemättä. Ja pisteenä iin päälle oli Ruotsin puolelta lainattu Amaranthe –solisti Elize Ryd, jolle niinikään on luotu arvokas laulamisen lahja. Jo vielä Jarkko Ahola olisi ollut Torniossa mukana, konsertti olisi ollut täydellinen. Eikä se kaukana siitä ollut nytkään. Jokaisella esiintyneellä solistilla äänialaa löytyy ja taitoa käyttää sitä.
Konsertti oli äärettömän hyvä, suorastaan henkeäsalpaavan tasokas. Reilun parituntisen päälle olisi helposti voinut kuunnella saman verran lisääkin. Se oli silkkaa nautintoa.
Konsertti todisti myös sen, että joululaulut – kuten Raskasta joulua -kiertueen jo kymmenvuotinenkin historia osoittaa – sopivat erinomaisesti heavyversioiksi. Se toki edellyttää tyylitajua, mutta sitä tällä porukalla riittää. Niin solisteilla, kuin bändilläkin, jota ei myöskään voi liikaa kehua. Sovitukset oli tehty viimeisen päälle ja jokainen muusikoista pääsi vuorollaan sooloilemaan. Ei liikaa, vaan juuri sopivasti.
Kitaristit Erkka Korhonen (Urban Tale , Ari Koivunen, Northern Kings) ja Tuomas Wäinölä, ( mm. Problems, Kotipelto, Agnes Pihlava) kosketinsoittaja Vili Ollila (mm. Northern Kings), rumpali Mirka Rantanen (Thunderstone, Kotipelto) ja basisti Erkki Silvennoinen (Amoral)muodostavat rautaisen kokoonpanon, joka potki lauluihin sellaista draivia, jota harvoin näkee ja kokee.
Elize Rydin ja Tony Kakon duetto Julen är här oli yksi konsertin kohokohtia, eikä Rydin ja Marco Hietalan herkkä Ave Maria -duetto jäänyt sen heikommaksi. Soolonumeroista vaikuttavimpia olivat Kakon vetämä Sylvian joululaulu ja Hietalan sykähdyttävä Varpunen jouluaamuna. Kylmiä väreitä tosin aiheutti moni muukin kappale. Reilun kahden tunnin konsertissa kuulluista 21 kappaleesta jokainen tiesi paikkansa.
Konsertin suuri suosio osoitti, että sen pitäminen Torandassa Musiikkitalon sijaan oli oikea ratkaisu. Musiikkitalossa oli pitänyt pitää ainakin neljä konserttia, jotta sama väkimäärä olisi mahtunut sisään.
Raskasta joulua -kiertue on jo nyt ollut menestys. Torniossa nähtiin kiertueen kymmenes konsertti. Peräti kahdeksan kiertueen kaikkiaan 21 konsertista myytiin loppuun jo ennakkoon. Ainakin neljällä paikkakunnalla pidetään lisäkeikka suuren kysynnän vuoksi, joka nostaa konserttien kokonaismäärän 25:een.
Lopuksi. Menkää ihmeessä katsomaan RJ-konsertti, jos kohdalle sattuu. Ja ostakaa myös RJ-levyjä. Siinä ei mene eurot hukkaan. Homma nimittäin toimii levylläkin.
Konsertissa kuultiin nämä kappaleet
ENCORET
Tunnelma Apulannan keikalla oli tiivis ja hikinen. Tungos varsinkin lavan edessä oli hillitön.
Apulannan Toni Wirtanen pohdiskeli perjantai-illan - tai oikeammin lauantai-aamuyön - Corner Innin keikan välispiikeissään, että milloinkahan yhtye on viimeksi käynyt Kemissä. Yksi niistä on kuitenkin miehelle jäänyt hyvin mieleen.
- Joskus taannoin soitimme Lumilinnassa. Se olikin melkoista meininkiä, Virtanen tuumasi.
Siitä on jo yli 16, itse asiassa lähes 17 vuotta. Se tapahtui 27.2.1998. On Apulanta senkin jälkeen Kemissä käynyt, oman keikkahistoriikkinsa mukaan ainakin neljästi: Kesäkemiaa -tapahtumassa vuonna 2002, Tervahallilla 2002 ja HullunMyllyssä vuosina 2005 ja 2006. Mutta edellisestä vierailusta on siis jo kahdeksan vuotta.
Mutta vaikka kyseessä - tai ehkä juuri sen takia - Apulannan suosio ei ole Kemissä laantunut - pikemminkin päinvastoin. Keikan myötä myös basisti Ville Mäkinen teki ensivisiittinsä Kemissä Apulannan täysivaltaisena jäsenä. Wirtanen ja rumpali Sipe Santapukki ovat Kemi-neitsyytensä menettäneet jo siis aika päiviä sitten.
Sillä on myös haittapuolensa, sillä Corner Inn oli niin täyteen tupattu, ettei siellä kaikilta osin ollut enää mukavaa. Toki liikkumaan
pääsi - mutta varsinkin lavan edustalla ainoastaan röyhkeällä kyynärpäätaktiikalla. Useimpia se ei kuitenkaan häirinnyt, varsinkin jos promilleja oli jo nautittu riittävästi.
Itse bändiä ei käy moittiminen. Työnsä yhtye hoiti hyvin. Puolentoista tunnin setissä tuli Apulannan vanhempia ja uudempia hittejä suorastaan liukuhihnalta. Biisilistalta löytyivät muiden muassa Pahempi toistaan, Armo ja Piiskaa sekä Sata Kesää - Tuhat yötä, joka oli ainoa Vain elämää -cover - joskin odotettu sellainen.
Äänentoisto ei ollut parhaassa tikissä, ainakin kauempana ja sivummalla lavalta oli ajoittain vaikeuksia erottaa mitä biisiä yhtye milloinkin veivaa. Mutta kuten tunnettua, parhaitenhan äänentoisto toimii miksipöydän vierellä kuunneltuna. Siinä kuitenkin Cornerissa oli melko tiivis ihmismassa ja selvinpäin sen keskellä oli ahdistavaa - tuli nimittäin kokeiltua.
Valtavan tungoksen myötä keikkapaikalla oli myös erittäin hikinen tunnelma - paita ja tukka kastuivat, vaikka vain seisoi paikallaan. Osansa soppaan tekivät myös ihmismassan läpi lasiensa kanssa purjehtineet känniääliöt. Soppa ei laseissa välttämättä pysynyt. Tungoksen myötä myös lasinsiruja syntyi rutkasti. Paikka saa investoida lasivalikoimansa entraamiseen ihan varmasti muutaman euron.
Kritiikkiä voi esittää keikan myöhäisestä ajankohdasta. Showtime oli ennakkoon ilmoitettu alkavaksi klo 24. Lavalle yhtye kömpi klo 00.22 ja poistui noin viitta vaille kaksi. Minusta se on hiukan liian myöhään.
Mutta, on muistettava, että jokainenhan paikalla oli vapaaehtoisesti. Jokainen myös osasi aavistaa, että tungosta tulee ja sen mitä kaikkea siihen todennäköisesti sisältyy.
Mutta olihan se. Jos ei muuta niin sitä rockmeininkiä itseään. En usko, että yleisön joukossa kovin montaa tyytymätöntä oli yhtyeen noin puolentoista tunnin settiin. Bilekansa sai mitä
halusi. Ja Corner yhden sulan hattuun Apulannan kiinnittämisestä.
Grooving High Allstarsin basisti Juka Yli-Kortesniemi ja kitaristi Tommi Rahko Joulugaalan lavalla.
Kovin on lavalla tyhjää Stigin esiintyessä.
Vuonna 2012 Bilebändi 2012 –kilpailussa finaaliin asti edennyt Grooving High All Stars oli jo tuolloin hyvässä iskussa. Sen jälkeen bändin tekeminen on vain parantunut tiiviin keikkailun myötä.
Yhtye antoi hienon työnäytteen osaamisestaan Meri-Lapin Joulugaalan viimeisenä esiintyjänä Putaan urheiluhallilla lauantaina 22. marraskuuta. Yhtyeen aloittaessa settinsä bändi tiedusteli yleisöltä, että kuinka moni on ensimmäistä kertaa GHA:n keikalla. Käsiä nousi aikamoinen määrä, joten bändi oli tavallaan neitseellisellä maaperällä.
Se näkyi myös yhtyeen alkuosuudella. Väki porisi pöydissään ja tanssilattialla oli reilusti tilaa. Keikan edetessä tanssilattia täyttyi ja tunnelma nousi juhlakansan pannessa merkille, että lavallahan on todella taitava yhtye.
Ja sitähän Gruuvarit on. Jokainen yhtyeen jäsen hallitsee instrumenttinsa suvereenisti ja voisi soitella paljon isommissakin ympyröissä. Bändin yhteissoitto on myös vuosien myötä jatkuvasti hiotunut ja mukaan on saatu pieniä, mielenkiintoisia ja hauskoja jippoja, varsinkin bändin tavaramerkkinä olevissa pitkissä potpureissa.
Tiiviin yhteistyön ohella ensimmäisenä yhtyeessä huomio kiinnittyy kahteen helkkarin taitavaan laulusolistiin, Mikko Koivulehtoon ja Elina Malkamäkeen. Vokalistien vuorottelu toimii ja pikantteina yksityiskohtia välillä Ellu vetää matalalta ja Mikko korkealta. Mikko pääsi briljeeraamaan äänellään myös laulamalla ilmiömäisesti pätkän Con te Partiroa kuin kuka tahansa maailmanluokan tenori.
Rytmiryhmä, rumpali Tuomo Jakku ja basisti Jukka Yli-Kortesniemi hoitavat taustalla oman osuutensa yhtä mallikkaasti, ja Jukka on saanut mukavasti lisää ilmettä myös lavatyöskentelyynsä. Mieshän välillä ilkamoi lavalla kuin riiuu-reissulta tyytyväisenä palaileva nuori kolli. Vieressä kitaroiva Tommi Rahko yltyy mukaan samaan meininkiin; ajoittain kaverukset lyövät lisää vettä toistensa myllyihin.
Lavan toisella laidalla toinen kitaristi Mikko Nuorala ei jää pekkaa pahemmaksi päästäen välillä Ellu Malkamäen takomaan kitaransa kieliä nyrkeillään. Ja Nuoralan takana kosketinsoittaja Erkki Koivisto on yhtä lailla mukana koko sielullaan. Eläytymisen näkee ja kuulee. Vaikka lavashow on näköjään saanut jatkuvasti lisää elementtejä, soittamisen tarkkuudesta se ei ole pois, päinvastoin. Yhtyeellä on selvästi hauskaa lavalla ja bändi nauttii työstään, ihmisten viihdyttämisestä ja kun jokainen tietää mitä tekee ja tietää osaavansa, se tuo tarvittavan rentouden mukanaan.
Niin, että sorry vain, illan muut esiintyjät Tapani Kansa, Elastinen ja Stig. Teidän tehtävänne oli tällä kertaa toimia lähinnä GHA:n lämppäreinä. Ja ihan kelvollisesti hommanne hoiditte.
Tapani Kansa tuli nähtyä ensimmäistä kertaa livenä. Konkarin kappaleet ovat kaikille tuttuja, niiden kuulemiseltahan ei ole voinut välttyä. Jokainen kuultu laulu oli tuttu, mukana tietysti yksi suurimmista kappale-inhokeistani, tämä karaokelaulujen kruunamaton kunkku R-A-K-A-S.
Miehen pitkää uraa on pakko kunnioittaa, mutta lava-ilme oli väljähtynyt. Esiintyminen oli pönöttävää, eikä laulusuorituskaan parasta A-luokkaa ollut. Rutiinisuoritus kuitenkin kelpasi yleisölle ja tanssilattialla riitti käyttöä.
Elastinen edustaa rap-genrea, mikä ei myöskään lukeudu suosikkeihini. Miehen kovaa kuntoa ja energisyyttä on pakko arvostaa, mutta kun lavalla on vain itse artisti sekä levyjen ja taustanauhojen pyörittäjä, lava-ilme jää pakostakin enemmän tai vähemmän playback-tasolle. Joskin – mikä on pakko mainita, Elastinen kyllä täyttää lavan liikkumisellaan varsin hyvin ja ellei lavalle katsele, siellä voisi kuvitella olevan enemmänkin väkeä. Biisivalikoima koostui pääosin miehen omista biiseistä, täydennettynä Vain Elämää –covereilla, joista päällimmäiseksi nousi Naurava kulkuri, vaikkakaan alkuperäisestä Vesku Loirin versiosta ei ole enää jäljellä kuin kertosäe.
Myös Stig nousi lavalle vain dj/kakkoslaulajan kanssa, mutta energiaa oli rutkasti vähemmän kuin Elastisella muutamista esitetyistä koreografioista huolimatta. Stigin country-rapiksi luonnehdituista kappaleista tunnistin euroviisukandidaatti Laululeijan lisäksi radiosoittoa saaneet Puumaa mä metsästän- ja Vihellellen– hitit.
Valtaosalle yleisöstä Elastinen ja Stig kelpasivat kyllä paremmin kuin hyvin ja kännykkäkamerat kävivät kuumana väen ottaessa kilvan selfieitä artistit taustallaan.
Joulugaalan artistikattaus oli kohtalaisen erikoinen kokonaisuus. Mutta vaikka kaikki esiintyjät eivät henkilökohtaisia suosikkejani olekaan, iltaa on pakko luonnehtia onnistuneeksi. Myös tarjoilu pelasi hyvin, henkilökunta oli erittäin ystävällistä ja ruoka oli erittäin maukasta.
Rick Estrin & the Nightcats Ankkurin stagella.
Rick Estrinin huuliharppuvalikoima.
Rick Estrin & the Nightcats -yhtyettä markkinoitiin Kemin ja Oulun keikkayleisölle yhtenä Amerikan länsirannikon kovimmista ja arvostetuimmista bluesbändeistä.
Eikä turhaan.
Bändi oli enemmän kuin vakuuttava, ainakin Kemissä ehkä jopa paras koskaan nähty yhtye genressään. Liki kahden tunnin hengästyttävän letkeän keikan jälkeen runsaslukuisesta yleisöstä tuskin kukaan oli tyytymätön näkemäänsä ja kokemaansa. Kvartetin urbaaniksi Chicago-bluesiksi kutsuttu anti osui ja upposi.
Nokkamies, ensimmäisen Nightcatsinsa jo vuonna 1976 perustanut Rick Estrin, 65, oli herra ja hidalgo huuliharppujensa kanssa. Miehellä oli telineessään tusinan verran huuliharppuja, mikä jo omalta osaltaan kertoo hänen spesiaaliosaamisestaan.
Nähdyn ja kuullun perusteella en ihmettele lainkaan, miksi hänet on viime vuonna rankattu maailman parhaaksi huuliharpistiksi ja palkittu Blues Music Award -pokaalilla.
Estrinin on sanottu kulkevan huuliharpistina Sonny Boy Williamson II:n ja Little Walterin jalanjälkiä. Tulikasteensa mies sai ainoastaan 20-vuotiaana päästyään soittamaan huuliharppua itsensä Muddy Watersin kanssa Chicagossa.
Kuitenkin Estrin on vain yksi osa Nightcatsia. Nelikosta jokainen on omien soittimiensa mestari ja kokonaisuus vielä enemmän kuin osiensa summa.
Norjassa vuonna 1980 syntynyt kitaristi Kid Andersen on varsinainen velmu soittimensa kanssa. Isokokoisella miehellä oli hieman vaikeuksia mahtua liikkumaan pienellä lavalla, mutta se ei miestä haitannut. Edessä olleen jyhkeän pilarinkin Andersen hyödynsi virnistelemällä yleisölle sen takaa puolelta toiselle. Sinänsä pienet eleet ja ilmeet kulmakarvojen kohotuksineen olivatkin olennainen osa Andersenin lavaolemusta.
Ja se soittotaito. Jumaleisson. Kitarasta saa näköjään irti paljon enemmän mielenkiintoisia ääniä kuin olin tiennytkään.
Sama pätee rumpali J. Hanseniin. Rumpukapulat liikkuivat välillä niin vilkkaasti, että rummuissa olisi voinut kuvitella olevan tuplamiehityksen. Ajoittain mies intoutui takomaan kattiloitaan seisaaltaan kuin hepulikohtauksen saaneena. Nimestään huolimatta täysin syntyperäinen amerikkalainen toimi myös yhtyeen toisena vokalistina ja hallitsee myös biisientekemisen.
Yhtyeen neljäs jäsen Lorenzo Farrell on myös monipuolisuusihme. Kaveri hallitsee niin urkujen lisäksi niin sähkö- kuin läskibassonkin soiton. Enkä ole ennen nähnyt että läskibassoa soitetaan selän puolelta instrumentti olkapäille nostettuna. Nytpä sekin on nähty. Samaan aikaan Andersen teki saman kitaransa kanssa.
Yhtyeen esityksestä on melkein turha etsiä moitittavaa. Jos jotain on ihan pakko kaivaa, niin laulupuoli on himpun verran heikompaa tasoa kuin kaikki muu. Mutta enpä menisi sitä mitenkään korostamaan, niin huikeaa meininki oli.
Miinusmerkkejä miettiäessä tuli mieleen myös, ettei Ankkuri ollut välttämättä paras mahdollinen keikkapaikka tälle konsertille. Lava on pieni ja matala, lisäksi näkyvyyttä haittaavat järeät pilarit.
Myös lavavalaistus olisi saanut olla parempi. Kaltaiselleni amatöörikuvaajalle valokuvaaminen oli kohtuullisen vaikeaa niukasta valosta johtuen. Mieleen tuli, että keikka olisi ehkä saanut kokonaisuudessaan paremmat puitteet yläkerrassa Merihovin puolella.
Yökissat ei ole ihan puhdasverinen bluesyhtye, vaikka sille sektorille bändin musiikki painottuukin. Mukana on elementtejä myös soulista, swingistä ja varsinkin surf-musiikista. Yksi keikan kohokohdista olikin setin puolen välin paikkeilla kun bändi pisti pystyyn hillittömän instrumentaalisen rautalankapotpurin triona Estrinin käytyä varttitunnin lepotauolla.
Harvoin kuulee ja näkee noin irtonaisen letkeää meininkiä. Huh, huh.
Yhtyeen vierailun järjestivät yhteistyössä Kemin Rytmimusiikin Ystävät Ry ja oululainen Ou`Blues -yhdistys, käytännössä pitkälti parivaljakko Antti Pasanen - Tuomas Laajoki. Iso käsi myös heille.
Tulevaa kymmenettä Pakkasukko -blues & jazzfestivaalia osaltaan pohjustaneen keikan järjestäminen oli todellinen kulttuuriteko.
Matti Aho (vas) Antti Pasanen, Antti Hämeenkorpi ja Arto Perkiö Teatteriravintolan stagella. Rumpali Espe Heikkinen jää bändikumppaniensa taakse piiloon.
Jatsipartio Kemin teatteriravintolassa 8.11.2014.
Kemiläinen Jatsipartio -yhtye osoitti lauantai-iltana Kemin teatteriravintolassa mitä pieteetillä soittaminen tarkoittaa. Yhtye osoitti asiaankuuluvaa kunnioitusta ja arvonantoa jokaiselle esittämälleen kappaleelleen, joita kertyi kahteen settiin parisenkymmentä.
Silti Jatsipartio teki kappaleista omannäköisensä. Hillittyjä, tyylikkäitä versioita, joita on ilo kuunnella. Bändi näytti - jälleen kerran - taitonsa.
Rumpali Esa Heikkinen osoitti, ettei rumpuja tarvitse hakata kuin viimeistä päivää, tarvittava tempo löytyy kevyemmälläkin otteella. Bassotaitelija Antti Hämeenkorpi näytti monipuolisuutensa soittamalla elokuvasävelmiä sisältäneen setin kontrabassoa ja toisen, Hectorin tuotantoa sisällään pitäneen setin sähköbassoa.
Kitaristi Arto Perkiö oli eleettömän varma soittimensa kanssa, samoin pianisti Matti Aho. Laulusolisti Antti Pasasen monipuolisuus on ollut tiedossa, mutta onnistui silti säväyttämään. Mies tuntuu löytäneen Jatsipartion soittamasta musiikista jopa vahvimman alueensa. Osansa illan onnistumisessa oli myös miksaaaja Ahti Kortelaisella, joka piti osaltaan paketin kasassa.
Kappalevalikoimassa on paljon helmiä, joita runsaslukuinen yleisö osasi arvostaa. Minuun suurimman vaikutuksen tekivät ensimmäisen setin kaksi viimeistä laulua; alunperin Päivi Portaankorvan tunnetuksi tekemä Balladi elokuvasta klaani sekä Edith Piafin tuotannosta poimittu Hymni rakkaudelle.
Eipä silti, myös kappaleet kuten Muistan sua Elaine, Pikkuveli, Unohtumaton ja Salainen rakkaus - monen muun tavoin - säväyttivät.
Toisella puolikkaalla Hectorin kappaleista kuultiin hieman harvemmin kuultuja kappaleita kuten Piironginjalka, Jos sä tahdot niin, Olet lehdetön puu, Yhtenä iltana ja Hannikaisen baari. Kaikki upposivat minullekin hyvin, mutta suurimman vaikutuksen teki kappale Kuunnellaan vaan taivasta.
Jatsipartion osuessa kohdalle, pysähtykää, kuunnelkaa. Siinä musiikin ystävän korvaa hellitään.