Leirinuotiolta levybändiksi ja keikalle Tampere-taloon

Delffari Jusa Ylitolonen.

* 40 vuotta koheltanut Punaiset Delffiinit on Kemin vanhin yhtäjaksoisesti toiminut yhtye.

* Katso kuvakooste täältä: http://www.rokkineuvos.fi/425173939

26.8.2016
Kun Punaiset Delffiinit -yhtye perustettiin vuonna 1976, kukaan ei voinut kuvitella mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kaikkein vähiten sitä, että se toimii vielä 40 vuoden päästäkin vuonna 2016.

Eikä kenelläkään käynyt mielen vieressäkään ajatus, että se voittaisi 1980-luvun puolivälissä Valkeakosken Työväenmusiikkitapahtuman Omaleimaisen musiikin kilpailun, pitäisi 20-vuotisjuhlakonsertin täpötäyden salin edessä Kemin kaupunginteatterin isolla näyttämöllä, levyttäisi albumin tai vetäisi Hullujussi -tribuuttikeikan Tampere -talolla.

Näin on kuitenkin tapahtunut. Ja paljon, paljon muuta. 40 vuoteen mahtuu. Hurjan historian omaava, pisimpään yhtäjaksoisesti toiminut kemiläisyhtye pitää 40 -vuotisjuhlakeikan lauantaina 28.8. Kemin Venetsialaisissa ravintola Seilarissa klo 20 alkaen.

Kaikki alkoi lasten laululeikeistä

Itse asiassa kun Punaiset Delffiinit perustettiin Kemin Työväen Uimareiden kesäleirillä Vähämaan leirikeskuksessa vuonna 1976, sana bändi sen yhteydessä olisi ollut erittäin vahvaa liioittelua. Kyse oli ryhmästä, jonka seuran nuoret valmentajat perustivat esiintymään Kemin Työväen Uimareiden kesäleirin iltanuotiolla.

– Vahvana ajatuksena oli toimia esimerkkinä seuran nuorille uimareille, jotta he rohkaistuisivat myös esiintymään, huomauttaa yksi perustajäsenistä, Jukka ” Wäpe” Laine.
Muita perustajajäseniä olivat Timo ”Pime” Juutinen, Teuvo ”Tepa” Lukkarinen ja Rauno ”Rane” Pietiläinen, joka keksi yhtyeen nimen.

Ryhmän alkukipinät olivat iskeneet tulta jo pari vuotta aiemmin.

 – Ensimmäiset sessiot, jotka muistan, taisivat olla vuonna 1974. Pimén kanssa värkättiin KemTundia eli Maamme -laulu omilla sanoilla. Sen julkinen ensiesitys tapahtui seuran vuosikokouksessa 1975 kuoroesityksenä. Eikä me laulaa osattu, mutta saatiinpahan nauraa itsellemme, Wäpe muistelee.

Itselleen nauraminen olikin Punaisten Delffiinien alkuaikojen toiminnan syvin olemus. Ja yleisönä olleilla muksuilla oli hauskaa.
- Ja lapset todellakin innostuivat kehittelemään omia juttujaan, kun näkivät valmentajiensa ”munaavan” itsensä ”lavalla”. Sillä ei ollut merkitystä, että munaaminen oli enemmän tai vähemmän suunniteltua, Wäpe huomauttaa.

Seuran leirinuotioilta ”keikat” lähtivät leviämään TUL:n Lapin piirin, TUL:n Pohjoisten piirien ja lopulta myös TUL:n valtakunnallisille leireille ja tapahtumiin. Keikkaa pukkasi myös naapuriseurojen, esimerkiksi VKV:n ja Innon juhliin.

Toiminnalla oli työväenliikkeen aatemaailmaan nojannut näkökulma. Työväen Urheiluliitossa kulttuuripitoista toimintaa arvostettiin urheilun vastapainona, seuratoiminnan monipuolistajana ja ryhmähengen kohottajana. Aatemaailmasta tuli myös bändin nimi.

– Punaiset siksi koska olimme Kemin Työväen Uimareita ja varsin tietoisia työläisperinnöstämme. Ja Delfiinit, koska se liittyy vetiseen elementtiimme.

Pian Delffarit alkoivat olla käsite TUL:n piireissä. Etenkin TUL:n Taidetapahtumat olivat otollista maaperää Delffarien esiintymisille, vaikka niissä vakavamman tai ”oikean” kulttuurin ystävät saattoivatkin nyrpistellä nokkaansa Delffarien koheltamiselle.

Täti Monika ja Hilipatipippan

Alkuvaiheissa delffarimeiningissä  - vaikka kutsuikin itseään laulu- ja koitinyhtyeeksi - ei ollut oikeastaan merkkiäkään bändivivahteista, sillä esiintymisissä pääosissa olivat kuvaelmina esitetyn lasten laululeikit, joita esitettiin enemmänkin tulkiten kuin laulaen.  Ohjelmistossa oli mm. kappaleet Täti Monika, Apina ja gorilla, Elukkalaulu ja Hilipatipippan.

Tuolta ajalta jäljellä ovat vieläkin osin esiintymisasuina käytetyt TUL-pipot, KemTU-verkkarit sekä uimahousut, ja -lakit. Punaisten Delffiiniien varhaisvaiheita olivat ryhmät KemTU’s Yesnt’s ja KemTU Brothers Big Band. Oli myös erilaisia sivukokoonpanoja, kuten Matti Matilainen Explotion. Nuorempien viritelmiä olivat muun muassa The Pyllyttömät, Likinäköiset ja Touhupeput.

Punaisten Delffiinit teki kohelluksesta lähes taidetta. Alunperin ”pääsyvaatimuksena” bändiin pääsylle oli ettei saanut osata laulaa tai soittaa. Siitä tosin tingittiin melkein heti, sillä olihan esimerkiksi Lukkarisen Tepasta jo tuolloin muotoutumassa ehta kitaristi. Samoin Pietiläisen Rane oli mukana eri bändikuvioissa.
Soittimet olivat alkuun etupäässä lelusoittimia. Esimerkiksi Pimé Juutisen käytössä olleet, tavaratalon leluosastolta ostetut rummut hajosivat joka ”keikalla”. Sitä ennen rumpujen virkaa toimittavat vaikkapa Gevalian kahvipurkit. Soitinvalikoimassa oli mitä ihmeellisimpiä pillejä ja rämpyttimiä, myös muun muassa aito pyykkilauta.
- Olihan Juutisella mandoliinikin, mutta ei siitä kyllä lähtenyt yhtään siveellistä ääntä, Wäpe nauraa. Toki oikeitakin soittimia oli, kuten viulu, jonka Wäpe oitis nimesi ”Wäpevaariukseksi”.

Lähinnä ”oikeaa” bänditoimintaa ja samalla olennainen osa alkuaikojen toimintaa oli väännösiskelmien teko.
- Se olikin hauskinta, vääntää aikalaishitteja omin sanoin. Ja tehtiin me tietysti joitakin kotinauhoituksiakin, Wäpe muistelee.
Lauluja ja niiden sanoja muunneltaviksi haettiin esimerkiksi Suosikki- lehdestä. Tuolloin syntyivät mahdollisesti lauantainakin kuultavat Delffarihitit, kuten Kossukola (Mai onli van), Kut mooning litl skuulkööl, Tuju vonö tääns ja Rapulapampa.

Omaleimaisen musiikin kilpailun voitto 1985

Varsinaiset bändikeikat Punaisilla Delffiineillä alkoivat 1980-luvun puolivälissä, kun soitanto muuttui enemmän rockyhtyemäiseksi ja lavasähläys jäi vähemmälle.

- Tuolloin vakiokokoonpanoon kuuluivat Pimé Juutinen, Tepa Lukkarinen, Jusa Ylitolonen ja useasti myös Timo Miettunen. Bändin kokoonpano oli varsin eläväinen, Wäpe painottaa.
Hurtti huumori pysyi kuitenkin mukana, samoin heittäytyminen uusiin seikkailuihin. Niistä kiintoisin oli yhtyeen osallistuminen vuonna 1985 Valkeakosken Työväenmusiikkitapahtuman Omaleimaisen musiikin kilpailuun, jonka yhtye kaikkien yllätykseksi voitti soitettuaan kappaleet Sikahunppa ja Tuju vonö tääns. Palkintorahaa yhtye sai kokonaiset tuhat markkaa.
– Meitä ennen esiintyneen kansanmusiikkiryhmän naamat näkemisen arvoisia, kun tulokset julkistettiin, keikalla sählymailaa ”soittanut” Jusa hekottaa.
– Tuomarina ollut Upi Sorvali ymmärsi heti settimme meiningin ja kehotti meitä pitämään sitä yllä. Hän vannotti, että älkää missään nimessä ostako palkintorahoilla yhtään soitinta, vaan ostakaa mieluummin lisää vaikka sählymailoja, muistelee Valkeakoskella keikalla epävireistä kitaraa soittanut Wäpe.
- Kisan jälkeen pääsimme esiintymään Heikki Kahilan juontamaan sunnuntain pääkonserttiin. Pääesiintyjänä ollut, tuolloin hevisettiä esittänyt Kirka totesi keikkamme olleen kova.
– Uskaltaako lavalle teidän jälkeenne enää mennäkään, Kirka tokaisi Delffareille.
– Mene vain, siellä on yleisö jo valmiiksi kuumana, vastasimme hänelle, Wäpe kertoo nauraen.
Myöhemmin Kirka kävi Kemissä keikalla ja tapasi myös Delffarit.
– Täällähän on tuttuja, laulajatähti morjesti.

Telkkariin? Ei me tulla!

Toinen mielenkiintoinen episodi 1980-luvulla oli, kun Mauri Antero Numminen pyysi Delffiinit mukaan tv-ohjelmaansa.
– Juutinen vastasi, ettei me tulla, koska ohjelma esitetään MTV-3 –kanavalla, joka ei näy Kemissä, Wäpe kertoo.
– Siis sen ainoan kerran kun meitä on pyydetty telkkariin ja olisi ihan oikeasti päästy Helsinkiin tv-studioon esiintymään, niin Pimé sanoo meiltä kysymättä, ettei me tulla, mies höröttää.
Tv-keikka jäi siis väliin. Mitä siitä olisi syntynyt, jää ikuisesti arvoitukseksi.
Vuosikymmenen lopulla, vuonna 1988, Delffiinit oli mukana Kalevi Kivistön presidenttiehdokkuutta tukeneen Liike 88:n tilaisuuksissa muun muassa M.A. Nummisen, Mikko Perkoilan ja Sakari Kuosmasen kanssa.
– Sinnekin meidät oikein pyydettiin. Mutta niinhän siinä kävi, ettei Kivistöstä tullut presidenttiä. Itse asiassa kukaan Delffarien tukema ehdokas ei ole koskaan päässyt läpi, Wäpe murjaisee. Se ei itse asiassa pidä paikkaansa, sillä Timo Juutinen pääsi Kemin kaupunginvaltuustoon vuonna 2004.

Mutta eivät kaikki kulttuuripersoonat kuitenkaan ymmärtäneet Delffiinien olemusta.
- Olimme kerran keikalla Kultakurussa, jossa esitimme mm. Vaahteramäen Neekeri -kappaleen. Samalla keikalla esiintyneen Freud, Marx, Engels & Jung -yhtyeen Arto Pajukallio haukkui meidät pystyyn, Wäpe muistaa.
Sama on pätenyt yleisöönkin, jonka suhtautuminen on vaihdellut fanittamisesta epäuskoon ja hämmentymisestä suoranaiseen paheksuntaan. Joku on jopa sanonut, ettei yhtyettä olisi pitänyt koskaan perustaa. Toisaalta yhtyettä myös tituleerattu harmittomiksi perusesiintyjiksi
 – Se on kyllä hämmästyttävää, eihän meistä ole yleisölle muuta kuin harmia, löi Pimé Juutinen löylyä vuonna 1993 allekirjoittaneelle antamassaan haastattelussa.

Samassa haastattelussa Juutinen kommentoi väitteitä, joiden mukaan yhtyeen musiikki edustaa poliittista satiiria.
– Heh, tässä tapauksessa vain yhtye itse on satiiria, vuonna 2009 edesmennyt yhtyeen voimahahmo tokaisi.
Miehellä oli myös täysin varma käsitys siitä, mikä on tärkein yhtyeen jäseniltä vaadittava taito.
– Uimataito, ehdottomasti.

”En ole koskaan väärää sointua soittanut”

1990-luvun delffarikohokohta oli eittämättä bändin 20-vuotisjuhla, joka pidettiin Kemin kaupunginteatterin suurella näyttämällä. Sali oli täynnä yleisöä viimeistä paikkaa myöten.
- Oli hienoa esiintyä täydelle salille hienosti jyräävän bändin kanssa. Tunsi olevansa melkein muusikko, Wäpe alleviivaten sanaa melkein.

– Hannulan Toni oli sovittanut meille uusia biisejä ja mukana olivat esimerkiksi kaupunginorkesterin rumpali Reima Halme ja bassossa Klemettisen Kime. Avausbiisinä oli Daa Da Daa Da, kertoo 1980 -luvulla kokoonpanoon tullut Juha ”Jusa” Ylitolonen, jonka tavaramerkkinä keikoilla on delfiinimuotoisen kielettömän kitaran ”soittaminen”.
– On mun soittoa kehuttukin. On sanottu, etten ole tiennytkään, että olet noin kova kitaristi. Kaikki eivät ole aina huomanneet, ettei minun ”kitarassa” ole kieliä, mies hekottaa.
– Mutta koskaan en ole väärää sointua soittanut, Jusa korostaa.

Vuoden 2006 30-vuotisjuhlakeikka soitettiin rantaravintola Paapuurissa, joka nykyään tunnetaan nimellä Sataman Tähti. Jatkobileet soitettiin Old Gringossa, yhtyeen kanakapakassa.
– Minä en meinannut päästä Gringoon ollenkaan. Poke sanoi ovella vain, että meillä soittaa tänään Punaiset Delffiinit ja meillä on täyttä. Minä koetin sanoa, että niin niin, muttako… Ei auttanut. Minun piti lopulta kiertää takakautta sisään, Jusa nauraa.

Kyseiset keikat muistetaan muun muassa siitä, että keulilla tulkinnut Pimé Juutinen oli pukeutunut naisten kamppeisiin ja peruukkiin.
- Sehän oli kuin Madonna. Joku ihaili sen sääriäkin luulleen Piméä oikeasti naiseksi, Jusa virnuilee.

Joulunaario -levy vuonna 2005

Vuonna 2005 yhtye saavutti yhden ison merkkipaalun julkaisemalla ensimmäisen albuminsa, omaleimaisia joululauluja sisältäneen Joulunaarion. Mukana oli myös yksi oma kappale, Timo Miettusen Timpan joulu. Sanoitusapua yhtye sai mm. Jope Ruonansuulta kappaleeseen Joulupukki ja julkkikset. Kursailematta yhtye levytti myös Jean Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa –laulun, Sophie Litheniuksen Sinivuorten yön sekä Slade -yhtyeen Merry Xmas everybody –kappaleen.

- Joulunaario-cd:stä olemme yhä erittäin ylpeitä, Jusa ja Wäpe röyhistelevät rintojaan.

Se ei ole kuitenkaan yhtyeen ensimmäinen äänite.

- Jo ihan alkuaikoina värkättiinn C-kasettitallenteita, mutta ensimmäinen varsinainen tallenne tehtiin YLE:llä Junneliuksen studiossa vuonna 1988. Jari Peltoperä toimi studiomestarina ja Matti Sunnari äänittäjänä, Wäpe kertoo.

Kantanauhalla olevaa kappaletta Eikä Me Pienet Koiranpennut on soitettukin silloin tällöin Yle Kemissä. Jospa sen nauhan saisi joskus digitoitua, Wäpe haaveilee.

20-vuotisjuhlakonsertin aikaan Punaiset Delffiinit julkaisi kasetin ja Joulunaarion jälkeen oli ajatuksia lastenlaululevyn tekemisestä, mutta se on ainakin toistaiseksi jäänyt puheen tasolle.

Kymmeniä soittajia ja laulutaidottomia vierailijoita

Vaikka vuosien varrella moni asia on muuttunut, huumori ja itselle nauraminen ovat pysyneet mukana.
– Useat yhtyeen jäsenet ovat olleet bändissä jo parikymmentä vuotta, jotkut pidempäänkin ja juuri sen takia, että meininki on välitöntä ja hauskaa. Ja ensisijainen tavoitehan meillä on aina ollut hauskan pitäminen, Wäpe näkee.

Wäpe ja Jusa eivät sinänsä haikaile alkuvuosien akustisvoittoisien iskelmien, työväen- ja kansanlaulujen maailmaan. Kuitenkin tosiasia, että tuolloin oli mukana enemmän itsetehtyjä kappaleita, saa aikaan kaihonsekaisia tuntemuksia.

- Ensimmäinen niistä oli KemTUndia. Paloniemen Ilkka teki biisit Sikahunppa ja Talo, jotka ovat olleet ohjelmistossa aina kun akustisempi sessio on saanut tilaa.  Vähitellen ohjelmisto on muuttunut jäsenille mieluisten, etupäässä vanhempien, hittibiisien esittämiseen. Versiomme ovat kuitenkin hiukan alkuperäistä riuskempia.
Delffarien nykykokoonpanon muodostavat Jusa Ylitolonen (tulkinta), Erkki Kari (kitara, banjo, rummut), Espe Heikkinen (rummut), Matti Aho (koskettimet), Antti Hämeenkorpi (basso), Timo Miettunen (kitara), Antti Pasanen (laulu), Henry Hiltunen (kitara) ja silloin tällöin ainoa mukana yhä oleva perustajäsen, nykyisin Tuusulassa asuva Wäpe Laine (pyykkilauta, viulu, tulkinta).

- Vuosien varrella keikoilla on lisäksi vierailut kymmeniä soittajia sekä laulutaidottomia vierailijoita, Wäpe muistuttaa.

Jo mainittujen lisäksi yhtyeen riveissä ovat esiintyneet ainakin Kari Juntunen, Risto Mononen, Juha Pitkäkari, Michael Czech, Jouni Kallankari, Heli Luokkala-Nevalainen, Sari Nieminen, Seppo Ruonansuu, Tommi Pyykkö ja Tommi Reponen. Ja allekirjoittanut.

Risto ”Rekku” Mononen on muuten ainoa Delffari, jolta ei ole uimataitoa vaadittu. Häntä kyllä yritettiin opettaa muun revohkan voimin, tuloksetta. Niinpä ”Rekku” esiintyi pelastusliivit päällä.

Kymmenen viimeisen vuoden aikana suurimmat muutokset ovat olleet Pimé Juutisen ja Tepa Lukkarisen poistumiset yhtyeen riveistä. Pimé kuoli marraskuussa 2009 ja Lukkarinen on keskittynyt muihin yhtyeisiinsä. Yhtyeen nimi lyhennettiin 2010-luvun alussa yleisen konsensuksen vallitessa Delffareiksi.

Reikäleipä, jonka reiän ympäriltä leipä on syöty pois

Viimeisin yhtyeen laajempaa julkisuutta saanut tempaus oli Hullujussi -produktio. Bändi soitti Kemin Ankkurissa läpileikkauksen Suomen legendaarisimman huumoriyhtyeen tuotannosta vuonna 2013, kun Hullujussin perustamisesta tuli kuluneeksi 40 vuotta. Mukaan Delffarit saivat puhuttua yhtyeen alkuperäisjäsenen Holle Holopaisen.

Keikka johti kuitenkin taas uuteen ulottuvuuteen. Delffarit kutsuttiin esittämään Hullujussi-shownsa myös Tampere-talolle. 5. lokakuuta 2013 se toteutui. Lavalla olivat kaikki Delffarit Holle Holopaisiksi naamioituneina, tietysti itsensä Holle Holopaisen kera. Ja mukaan oli saatu alkuperäisistä hullujusseista myös Tapio Niemelä ja Yrjö Fonselius.
– Se oli aivan älyttömän hieno keikka. Me tykättiin, Hullujussit tykkäsi ja yleisö tykkäsi, Wäpe ja Jusa intoilevat.

Kyseessä ei ollut suinkaan Delffarien ensimmäinen teemakeikka. Uransa varrella yhtye on soittanut ainakin Danny-, Sleepy Sleepers-, Irwin-, Manserock ja 70´s rock -teemakeikkoja.
Tampere-talon lisäksi muita komealta kalskahtavia yhtyeen keikkapaikkoja ovat olleet Helsingin Kulttuuritalo, Turun urheiluhalli, Porin Kirjurinluoto, Tampereen Työväen Teatteri sekä Lahden Sibeliustalo.

Niinpä. Delffarit on yhtye, josta voisi (ja ehkä pitäisikin) kirjoittaa kirjan. Niin paljon on vuosien varrella tapahtunut. Tässä jutussa kerrotut tarinat ja kommellukset ovat vain murto-osa kokonaisuudesta.

Mutta yksi asia on vielä kerrottava.
Delffiinien toimintaa on kuvailtu monin tavoin. Tyhjentävää lyhyttä kuvausta on lähes mahdoton antaa. Kelvatkoon siis tämä, kauan sitten julkilausuttu kuvaus, jonka mukaan Punaiset Delffiinit on kuin reikäleipä, jonka reiän ympäriltä leipä on syöty pois.

Mystistä, kyllä, kenties.
Mutta niin on koko bändin historia ja olemassaolokin.

Kommentti

Punaiset Delffiinit on varmasti yksi maamme kummallisimmista yhtyeistä, joita Suomessa toki riittää. Bändin tarina on monivivahteisuudessaan varsin kiehtova.

Minullakin on ollut kunnia olla yhtyeen riveissä mukana 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Tuolloin Punaiset Delffiinit esitti vielä lasten laululeikkejä.

Keikoista parhaiten on jäänyt mieleen TUL:n Taidetapahtuma Tampereella. Vuosi oli todennäköisesti 1981 tai 1982. Esiinnyimme sarjassa ”Ryhmälaulu, yli 20-vuotiaat”.

Sarjassa oli kaksi osallistujaa. Me tulimme toiseksi.

Hopeamitali on edelleen tallessa. Olen siitä kovin ylpeä. Ei ihan joka jannulla ole palkintokaapissaan TUL:n Taidetapahtuman hopeamitalia.

Rokkineuvos