11. tammi, 2016

Jälleen lähti yksi - nyt oli Bowien vuoro

Alkaa olla lähes sanaton olo rock- ja poptähtien perättäisten kuolemantapausten kanssa. Ensin Lemmy, sitten Bowie heti perään. Unohtamatta kuitenkaan muun muassa viime vuoden viimeisenä päivänä kuollutta Natalie Colea, joulukuun alussa menehtynyttä Stone Temple Pilots- ja Velvet Revolver-solisti Scott Weilandia ja montaa muuta.

Mutta niinhän se on, ettei yksikään tähän maailmaan syntynyt tänne jää. Jokainen lähtee joskus tuonpuoleiseen, kuka ennemmin, kuka myöhemmin. Se on vain pakko hyväksyä, vaikka kuinka tiukkaa tekisi.

Kuolema tulee usein yllätyksenä, vaikka esimerkiksi Lemmyn kohdalla voisi arvioida, että mies taisi elää yllättävänkin pitkään elämäntavat huomioiden. Bowie taas kuoli vuotta nuorempana, vaikka hänen elämäntyylinsä oli aivan toista maata. Syöpä vei molemmat.


Bowien eli David Robert Jonesin (8.1.1947 - 10.1.2016) tarina rockin maailmassa hakee monessa suhteessa vertaistaan. Varsinkin moniulotteisuudessaan. Bowie ei jämähtänyt yhden tyylisuunnan orjaksi, vaan haki puitteet ilmaisulleen milloin mistäkin genrerajoista piittaamatta.  Bowiehan uskalsi - totta vieköön - kokeilla, isollakin riskillä. Ja totta on, että myös suosion taso vaihteli. Mutta hän lienee ollut rehellinen itselleen, jonka pitäisi myös musiikintekemisessä olla kaikkein tärkeintä.

Itse lukeudun niihin Bowie-faneihin, jotka ovat mieltyneet eniten miehen 1970-luvun alkuuoliskon tuotantoon. Ja kyllä - vuonna 1972 julkaistusta Starman-biisistä se lähti. Kappale säväyttää edelleen joka kerta kun sen kuulee. Starman lukeutuu niihin biiseihin, jonka raapustelin kouluvihkoihini useammankin kerran rustatessani listoja kulloisistakin suosikkibiiseistäni. Ja jos nyt pitäisi suosikkikappaleiden lista tehdä, olettavasti Starman olisi edelleen aika korkealla. Se on Bowien tuotannoss ollut minulle "se biisi".

Starmanin jälkeen tutuiksi tulivat miehen jo aiemmin julkaistut The Prettiest Star- ja Changes -kappaleet sekä vuosina 1972-1976 julkaistut biisit John, I'm Only Dancing, The Jean Genie, Life on Mars?, Sorrow, Rebel Rebel, Rock 'n' Roll Suicide, Diamond Dogs, 1984, Young Americans, Station to Station ja Suffragette City.

Ja kun Bowien musiikista puhutaan, ei parane unohtaa sitäkään, että laajan oman tuotantonsa lisäksi Bowie teki lukuisia hienoja covereita, kuten muiden muassa Rolling Stonesin Let's Spend the Night Together, Eddie Floydin Kock On Wood, Pink Floydin See Emily Play, The Whon I Can´t Explain, The Easybeatsin Friday On My Mind, The Yardbirdsin Shapes Of Things ja The Kinksien Where Have All The Good Times Gone.

Bowien 1980-luvun tuotannosta mieleen on jäänyt oikeastaan vain kolme biisiä; Ashes to Ashes, Let´s Dance ja China Girl. Myöhemmästä vielä vähemmän. Oma Bowie -albumeiden kokoelmani ei sekään ole kummoinen, sen muodostavat LP:t Hunky Dory, Pin Ups  ja Diamond Dogs. Aladdin Sane -levyäkään ei tullut hankittua. Enkä nähnyt tuota rockin kameleonttia livenä koskaan, valitettavasti.

Mutta pari päivää sitten, kun Bowie täytti 69 vuotta ja julkaisi Blackstar -albumin ja Lazarus -biisin, täytyy myöntää, että Lazarus-video piti katsoa muutamaan kertaan. Tulkinta oli siksi väkevä, jos kohta hyvin enteellinenkin.

Yksi aikamme suurimmista popikoneista on poissa. Sille ei mahda mitään. Mutta miehen pitkää uraa voi ja pitää kunnioittaa kuuntelemalla hänen musiikkiaan. Se pitää Bowien elämäntyön elossa.

Lepää rauhassa, teini-idoli.