11. joulu, 2015

Miksi minä menen Rockin´ Christmas konserttiin?

Rockin dinosauruksia vierailee Suomessa tämän tästä. Bändejä, jotka tienasivat maineensa vuosikymmeniä sitten. Esimerkiksi 1970-luvulla - jota moni pitää rockin kultaisena vuosikymmenenä. Samalla vuosikymmenellä itse elin varhaisnuoruuteni, teini-iän ja varhaisaikuisuuteni, ikävuodet 11-20.

Menen siis fiilistelemään ja kuuntelemaan nuoruuteni lempibiisejä bändeiltä, joita tuolloin ei niin hirveän usein Suomessa, eikä varsinkaan kotiseuduilla ollut mahdollista nähdä.

Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön. Yksi Rovaniemen Rockin´ Christmas -illan bändeistä on Smokie, joka varmaan useimmille nuoremmillekin lukijoille on tuttu. Jos ei muuten niin monen kotimaisen artistin levyttämästä 15 kesää -kappaleesta, jonka alkuperäisversio Living Next Door To Alice on Smokien tuotantoa. Tai niinikään monen artistin coveroima Keskiyön aikaan -kappale, joka on alunperin Smokien I´ll Meet You At Midnight.

Niin, näin Smokien - tuolloin vielä nimellä Smokey - livenä Tervolan Kaarihallilla 2. marraskuuta vuonna 1974 alkuperäiskokoonpanollaan Chris Norman, Alan Silson, Terry Uttley ja Pete Spencer. Yhtye ei ollut vielä tehnyt yhtään hittiä - itse asiassa bändin debyyttialbumikin oli vasta tulossa. Se, nimeltään Pass It Around, julkaistiin vasta vuonna 1975.


Smokey oli järjestyksessään neljäs ulkomaalainen bändi, jonka näin livenä. Keikan aikaan olin ollut parisen kuukautta 15-vuotias. Aiemmin kesällä ollessani vielä 14-vuotias olin päässyt ensimmäisille rockfestivaaleilleni Oulun Kuusrockiin, jossa näin elämäni ensimmäiset ulkomaalaiset bändit. Ne olivat ruotsalaiset Tears ja NQB sekä Geordie, joka oli kohtuullisen suosittu yhtye. Geordie muistetaan monesti kuitenkin laulusolististaan Brian Johnsonista, joka siirtyi sittemmin AC/DC:n mikkiständin varteen.

Tottakai Smokeyn keikka oli teinipojalle järisyttävä kokemus. Debyyttialbumi Pass It Around oli pakko saada ja sillä on edelleen paikkansa LP-hyllyssäni noin tuhannen muun vinyylilevyn seurassa. Albumin kappaleista nimibiisin lisäksi parhaiten mieleen jäi Goin´ Tomorrow -biisi, joka itselleni on bändin eka hitti.

Myyntimenestykset, kuten If You Know How To Love Me, Don´t Play Your Rock´n roll To Me, Something Making Me Blue, Lay Back In The Arms Of Someone ja It´s Your Life jo mainittujen lisäksi tulivat vasta myöhemmin.

Sittemmin Smokie on tullut nähtyä useinkin, esimerkiksi Vuokatissa ja Haaparannalla. Se, että nykyisessä kokoonpanossa alkuperäisjäsenistä mukana on enää Terry Uttley, ei juuri haittaa. Olisihan se tietysti tavallaan kiva, jos bändit pysyisivät kasassa, mutta miehistönvaihdoksetkin kuuluvat elämään. Ja rock´n rolliin.


Samalta aikakaudelta tulevat myös illan muut orkesterit Slade ja Nazareth. Jälkimmäistä en ole ikinä nähnyt livenä, mikä on yksi vankka peruste raahata luuni Lappi Areenalle. Nazareth kolahti nuoren miehen kaaliin ensimmäisen kerran vuonna 1973 julkaistun Razamanaz -albumin myötä. Kyseiseltä lätyltä löytyy yhtyeen läpimurtobiisi Bad Bad Boy, jonka suomeksi levytti ensimmäisenä Muska nimellä Paha Tyttö.

Vuonna 1974 Nazarethin julkaisema Loud´n Proud -LP on varmasti yksi levyhyllyni puhkisoitetuimpia albumeja. Se oli hemmetin hyvä kokonaisuus sisälten muun muassa iki-ihanat renkutukset Go Down Fighting ja This Flight Tonight. Bändin suurimman hitin - siis balladi Love Hurts - vuoro oli vasta vuoden 1975 albumilla Hair Of The Dog. Ja itse asiassa Love Hurts julkaistiin vain levyn amerikkalaisessa painoksessa.

Nazarethinkään kokoonpanossa ei ole enää muita alkuperäisjäseniä kuin basisti Pete Agnew. Myönnän, että bändin paraatikokoonpano olisi ollut kiva nähdä livenä, varsinkin vahvaääninen vokalisti Dan McCafferty. Muut olivat kitaristi Manuel Charlton ja rumpali Darrel Sweet.


Ja Slade. Voi veljet.
Sladekin on tullut nähtyä livenä muutamaan kertaan. Viimeksi Tornion Twinkkareilla jokunen vuosi sitten. Ja silloinkin bändin hitit kuulostivat tosi hyviltä, vaikka silloinkaan lauteilla ei enää ollut yhtyeen The Ääni, raspikurkku Noddy Holder. Häntäkään en ole koskaan nähnyt, kuten en basisti Jimmy Leaakaan. Nykyisessä kokoonpanossa alkuperäisjäsenistä vielä ovat mukana kitaristi Dave Hill ja rumpali Don Powell.

Slade oli 1970-luvulla oman bändilistani kakkonen, heti The Sweetin jälkeen. Ja kyllä, myös Sladen läpimurtoalbumi Slayed lukeutuu myös niihin levyhyllyni puhkisoitettuihin albumeihin. Hitit, kuten Gudbuy t´Jane ja Mama Weer All Crazee Now tuskin koskaan poistuvat aivolohkojeni sopukoista. Puhumattakaan bändin samaiselta albumilta löytyvästä Janis Joplinin biisin Move Over -coverista.


Sladellakin on hittejä plakkarissaan vaikka muille jakaa. Ajankohtaa ajatellen yksi lauantaina eniten odotetuimmista voisi olla superhitti Merry Christmas Everybody. Ja ne muut, kuten Coz I Luv You, Cum on Feel the Noize, Skweeze Me, Pleeze Me, My Friend Stan, Everyday, Far Far Away, We'll Bring the House Down ja Run Runaway ovat myös edelleen hunajaa korvilleni. Epäilemättä ainakin osa niistä kuullaan myös Lappi Areenalla.

Näillä perusteilla suuntaan kulkuni lauantai-iltana Rovaniemelle, vaikka Kemissäkin olisi tarjolla monta epäilemättä pirun kovaa keikkaa.